Mennyt maailmani...

Hotelli Búðir

2006-09-24T10:40:00.000+03:00

Islanti on kallis maa. Siellä tulee harvemmin lomailtua omilla rahoilla. Islanti on myös tavattoman kaunis maa. Kun sinne aina silloin tällöin joutuu työn puolesta, on hyvä varata myös muutama lomapäivä myös itselle. Näin keskustelimme konferenssin päätösillallisella runsas viikko takaperin Åsan - ruotsalaisen kollegan kanssa.

Heti seuraavana aamuna saimme siirrettyä paluulentojamme viikonlopun ylitse. Ja vuokrattua auton, joka tuotiin ystävällisesti hotellin eteen. Vasta autossa mietimme, mihin suuntaisimme. Reykjavikin ympäristön kohteet, geysirit, Þingvellir, Gullfoss oli koluttu jo tämän sekä aikaisempien kokousten oheisohjelmissa.

Saaren ympäri emme ehtisi muutamassa päivässä ajaa, mutta lähdimme länsirannikkoa myöten kohti pohjoista. Ajoimme vuonojen rantaa myötäilevää tietä, aina välillä pysähtyen maisemia ihailemaan. Olin edellisen kerran käynyt täällä liki 20 vuotta sitten - nuorena miehenä.

Yöpymispaikkaa pohtiessamme muistelin erästä pientä punaista maalaishotellia, jossa olin viettänyt muutaman yön 80-luvun lopulla. Nimeä en muistanut, enkä edes tarkkaa sijaintia. Tiesin vain, että hotellini oli ollut jollain tapaa kuuluisa jo silloin.

Tienviitta Budir palautti paikan mieleeni. Hotelli Búðir Snæfellsbæssa oli se muistojeni majapaikka. Täällä olin tavannut englantilaisen tytön, viettänyt muutaman intensiivisen päivän läheisellä vuorella reippaillen ja laava-aroilla ratsastaen. Sekä muutaman intohimoisen yön hotellin vaaleanpunaisessa pitsikoristellussa 40-lukua henkivässä morsiussviitissä. Tänne olin halunnut tuoda myös ex-puolisoni heti tapaamisemme jälkeen. Se matka ei koskaan toteutunut ja Búðir oli hiipunut pikku hiljaa unholaan.

Nyt nousemme autosta tutussa pihapiirissä ja maisemassa. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan. Hotelli ei vastaa yhtään muistikuviani. Muistoihini on syöpynyt punainen, hieman ränsistynyt rakennus. Merkittävästi pienempi kuin tämä. Vastaanotossa kuulemmekin, että vanha vuonna 1948 rakennettu hotelli oli palanut helmikuussa 2001.

Hotellin paikalla sijainnut kylä oli palanut usein aikaisemminkin. Ainoa mitä vanhasta Búðirin kylästä on jäljellä on kirkko. Se rakennettiin alun perin tietoisesti etäälle kylästä.

Myös uusittu hotelli Búðir onnistui tarjoamaan ikimuistoisen viikonlopun. Olimme Åsan kanssa samaa mieltä, kun Keflavikissä hyvästelimme toisemme sunnuntai-iltana.

Viktor Konovalenko

2006-05-05T11:52:00.000+03:00

Viktor Konovalenko - kuvaa katsoessa nimi kaivautui välittömästi esiin muistin syövereistä. Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen legendaarinen maalivahti joskus 1960- ja 1970-lukujen taitteessa.

Vietin illan kotona - pahvilaatikoiden keskellä. Olin päivän mittaan raahannut toista kymmentä laatikollista henkilökohtaisia tavaroita varastolta takaisin huoneistooni. Asuntooni, jonka olin vuokrannut puoleksi vuodeksi kauppakorkeakouluun kansainväliseen vaihtoon tulleelle opiskelijalle. Jossa nyt oli nähtävissä opiskelijaelämän - varmaan useiden myöhään jatkuneiden bileiden - jäljet, vaikka vuokralainen oli tunnollisesti kämppää kuurannutkin ennen avainten palauttamista.

Yhdestä laatikosta löytyi tuo pino jääkiekkoilijoiden kuvia - keräilykortteja, joita silloin 70-luvun alussa ostettiin R-kioskista. Keräilykansiossa oli paikat MM-kisoissa pelaaville maajoukkueille, kansallisen mastaruussarjan joukkueille sekä myös eräille juniorijoukkueille. Konovalenkon lisäksi tuosta säästyneiden korttien nipusta löytyi mm. Seppo "Pappa" Lindström, TuTo:n legendaarinen puolustaja.

Muistelen, että nuo jääkiekkoilijoiden kortit olivat ensimmäisiä itsenäisiä keräilysarjoja. Sitä ennen olimme keränneet mm. purkka- ja vohvelipaketteihin liitettyjä kortteja. Vanhemmat serkukset olivat keräilleet myös kahvipakettien mukana tulleita keräilykuvia. Muistan itse keränneeni täydellisen sarjan maailman eri valtioiden lippuja. Niistä sitten arvuuteltiin maiden maiden pääkaupunkeja, valuuttoja ja asukaslukuja. Esimerkiksi Ylä-Voltan pääkaupunki oli Ouagadougou. Pikkupojasta tuntui myös erityisen hauskalta, että oikea vastaus Maltan pääkaupunkia kysyttäessä oli aina valetta.

Paluu osa 3

2006-05-04T18:02:00.000+03:00

Koneessa on riehakas tunnelma. Henkilökunta tarjoilee simaa, mutta tippaleivät puuttuvat. Osa kanssamatkustajista on nauttinut kentällä tukevat pohjat, mikä kirvoittaa heidät esittämään lentoemännille koko matkan ajan pikkutuhmia sutkautuksia.

Ei. Kysymyksessä ei ole lomalento, vaan Finnairin normaali reittilento Helsinkiin alkuillasta vappuaattona 2006. Palaan kotiin puolen vuoden pikakomennukselta Genevestä. Viimeksi olin Suomessa jouluna vajaan viikon ajan. Ne päivät kuluivat korjaillessani suhteita niihin lähimmäisiin ja sukulaisiin, jotka saivat kuulla lokakuisesta muutostani ulkomaille yhteisiltä tuttaviltamme vasta viikkojen kuluttua. Kaikki tapahtui nopeasti, sillä saadessani maanantai-aamuna, syyskuun viimeisenä päivänä kansliapäälliköltä kutsun palaveriin, en edes itse osannut kuvitella asuvani kaksi viikkoa myöhemmin Rhône -joen suistossa Geneve-järven rannalla kävelymatkan päässä työpaikastani, jossa olin pari päivää aikaisemmin aloittanut. Tehtävään alun perin määrätty kollega oli kiidätetty viikonlopulla leikkaukseen onneksi lieväksi jääneen aivoverenvuodon seurauksena.

Minulla ei ollut sellaisia pidäkkeitä, ettenkö saattanut ottaa pikakomennusta vastaan. Nyt puoli vuotta myöhemmin siirtelen henkilökohtaisia tavaroitani varastohotellista takaisin asunnolleni ja valmistaudun palaamaan ensi viikon alusta vanhoihin tehtäviini ministeriöön. Kotikoneen kirjanmerkeistä löytyi tallennettuna nämä bloggerin tunnukset. Blogi, jonka olin unohtanut puoleksi vuodeksi herää toivottavasti eloon :)

Paluu

2005-09-22T02:48:00.000+03:00

Paluu kotiin tapahtui heinäkuussa. Paluu työpaikalle tapahtui elokuussa. Paluu blogin pariin tapahtuu syyskuussa. Kirjoittaminen on lopulta hennon langan varassa, kun viiden viikon loma vieroittaa blogista. Tänään löysin taas tunnarit :-)

Paluu kotiin

2005-07-26T22:36:00.000+03:00

Purjehtiessa pitäisi selvittää ennakolta Ruotsin lauttojen aikataulut. Ettei ehdoin tahdoin joudu samanaikaisesti kapeimpiin salmiin. Punakylkisten laivojen väistely yön pimeydessä luo jännitystä. Tosimiehet eivät kuitenkaan laske purjeita ja päästä laivoja menemään. Aaltoja kynnettiin hetken aikaa rinta rinnan.

Retki meni hienosti. Viikko oli rentouttava. Ei aivan pelkästään miessakissa, sillä parista satamasta löytyi toki tanssit. Aivat kuten ennalta suunnittelinkin. Säätkin olivat vaihtelevat: aurinkoa - sadetta, tuulta - tyyntä, kerran jopa ukkosta avoimella selällä. Satapäinen hallilauma huiskutti Märketin eteläpuolella ohi kiitäessämme. Hallikanta on kasvussa, mutta itämerennorppia on vierassatamassa jaetun lennäkin mukaan elossa vain vajaat 300 yksilöä. Itse en erottaisi norppaa ja hallia toisistaan.

Tapaillessamme radiosta säätiedotusta, kuulimme myös talousuutiset. Nokia oli julkistanut osavuosikatsauksen. Retken aikana opimme, että langattoman viestinnän historia Suomessa alkoi jo paljon ennen Nokiaa. Ruotsin Grisslehamnista rakennettiin Signildskärin kautta Ahvenanmaalle optinen lennätin jo 1796. Tekstiviestien kaltaiseen flirttailuun sitä ei kuitenkaan käytetty.

Hankoon tulimme eilen, mistä jatkoin bussilla kotiin. Tänään on pyörinyt pesukone. Huomenna varaan vihdoin ajan PSA-kokeeseen.

Jotain unohtui - aina.

2005-07-15T10:41:00.000+03:00

Heräsin sateen ropinaan ikkunalaudalla. Kuppi kahvia tippumaan. Tyhjän jääkaapin olin laittanut jo illalla sulamaan. Mitä vielä? Kukille vettä. Veljentytär lupasi käydä ensi viikolla kastelemassa. Lopuksi viimeinen vilkaisu palloksi pakattuun kassiin. Jotain unohtui - aina. Mutta sen huomaa vasta veneessä.

Viraston vahtimestari vilkaisi minua kesävaatteissa ja merimiessäkin kanssa:

- "Loma alkamassa. Hyviä purjehdussäitä!"
- "Kiitos. On tätä odotettukin!"

Yksikössä on hiljaista. Nekin jotka ovat heinäkuussa töissä, ovat ottaneet perjantain vapaaksi. Viimeiset paperit maanantaina töihin palaavien kollegojen pöydille: ohjeita, raportteja, ehdotuksia...

Viimeinen varmistussoitto Kimmolle. Ovat yöpyneet Kustavissa ja odottavat minua illalla Korppoossa. Lounaalle! Torille!

Lähdön hetki on aina yhtä kihelmöivä.

Pakkaillen

2005-07-14T19:44:00.000+03:00

Olen päättänyt karistaa kaupungin pölyt jaloistani välittömästi loman alkaessa. Pikavuoro Korppooseen lähtee huomenna heti työpäivän päätyttyä. Tämä ilta menee pakatessa ja vanhoja retkikamppeita etsiessä. Purjehdushaalariin mahduin juuri ja juuri. Kiloja on viime kesästä kertynyt taas 2-3 lisää. Luvassa on viikko veneessä - miessakissa - seurana asianajaja sekä käräjätuomari. Jurmo - Kökar - Föglö - Märket - Geta - Kumlinge - Nötö - Hanko.

Vanha merimieskassi täyttyy: vaihtovaatteita, shortsit, villapaita, purjehduskengät ja tanssikengät, farkut, siisti asu mahdollisiin iltarientoihin, aurinkolasit, aurinkovoide, pyyhe, peseytymisvälineet - iPod - pari kirjaa - mitä vielä?

- "Kesä ja meri. Tulossa ollaan!"

Mennyt maailmani hiljenee loman ajaksi. Päivityksiä on odotettavissa satunnaisesti. Kotona käydessäni tai nettikahvilan kohdatessani. Mobiilipäivitystä en taida oppia. Vihiä päivityksistä saat, jos liität Menneen maailmani suosikkilistallesi. Vaikkapa tuosta vasemman marginaalin sinisestä painikkeesta.

Huomenna kuitenkin vielä sorvin ääressä.

Rouva parvekkeelta

2005-07-14T11:41:00.000+03:00

Kuljen päivittäiset työmatkat normaalisti metrolla. Autoa käytän vain, mikäli joudun päivän mittaan vierailemaan tuntemattomassa paikassa ydinkeskustan ulkopuolella. Tai jos minulla suurempia kantamuksia. Tämä johtuu lähinnä heikosta pysäköintipaikkatilanteesta. Mutta onhan se myös liikennepoliittisesti järkevää.

Metroasemalle kävelen vaikka liityntäbussi nopeuttaisikin matkaani minuutin pari. Tapanani on oikaista naapurikorttelin pihan lävitse kohti kirkkoa. Olen useampana aamuna kiinnittänyt huomiota ikkunan takaa menoani tarkkailevaan eläkeiän kynnyksellä olevaan rouvaan. Tänään hän riensi minut jälleen huomattuaan parvekkeelle.

- "Ei tästä saa kulkea. Kulje muualta!"

Hymyilin rouvalle. Jatkoin matkaa. Tontilta poistuessani vilkaisin liikennemerkkiä, jossa asiattoman pysäköinnin rajoituksen lisäksi oli lisäkilpi "Läpikulku kielletty". Ehkä sillä tarkoitettiin myös jalankulkijoita. En kuitenkaan kulkenut nurmikolla, en ylittänyt aitoja. Käytin ainoastaan pihan lävitse vedettyä asfalttiväylää.

Voiko kerrostaloyhtiö kieltää oleskelun pihallaan. Mielestäni ei. Kyse on puolijulkisesta kaupunkitilasta. Läpikulkua voidaan hillitä kulkuväylien sijoittelulla ja ääritapauksissa aidoilla. Muutaman päivittäisen kulkijan ei luulisi häiritsevän sadan asukkaan pihaa.

Kohteliaana miehenä kierrän jatkossa jalkakäytävää myöten. Rouvan käytös kuitenkin särähti, sillä joudun työssäni päivittäin tekemisiin sellaisten uusien kansalaisiin kohdistuvien rajoitusten kanssa joilla pyritään varautumaan mitä erilaisempiin uhkakuviin. Turvallisuutta tuolla pihojen sulkemisellakin haetaan. Jokainen tuntematon kulkija on uhka. Mahdollinen murtovaras, pyörävaras, grafittien piirtäjä tai vastaava. Mutta pystymmekö rakentamaan ympärillemme turvallisen linnakkeen?

Työpaikalla käsi tapaili pari kertaa puhelimen luuria. Soitanko Jonnalle ja pyydän lounaalle? Onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Olin empiessäni varmaan kuin eilisen elokuvan kömpelö virkamies Lawrence tavattuaan tytön kahvilassa. Minäkin olen menossa syyskuussa kokoukseen Reykjavikkiin. Tosin ilman ministereitä. Ja ilman oikeutta ottaa viraston piikkiin seuralaista mukaan.

Luovuin ajatuksesta. Nopea lounas viraston ruokalassa sopii tähän päivään paremmin. Työpöytä pitää tyhjentää, sillä pääsen vihdoin huomisen jälkeen lomalle

Hautajaiset

2005-07-13T09:27:00.000+03:00

Eilen olivat Laurin hautajaiset. Paikalla oli runsaasti saattoväkeä. Laurin sukulaisten lisäksi mm. työtovereita ja vanhoja partiokavereita. Kappelin pihalla kohtasin hiljaisia ystäviä. Eräitä en ollut nähnyt liki 10 vuoteen. Marjo kertoi tunnistaneensa minut kävelytyylistäni jo kaukaa kappelille johtavan havupuukujan toisesta päästä.

Siviilihautajaiset olivat minulle uusi kokemus. Tilaisuus oli kaunis. Laurin oloinen. Hautajaiset järjestäneestä Pro-seremoniat yhteisöstä oli saatu muistopuheen pitäjä. Musiikki oli valittu Laurin elämän varrelta. Tilaisuus muistutti kirkollisia hautajaisia lukuunottamatta viittauksia pyhään kolminaisuuten sekä syntien sovittamiseen. Jopa tuonpuoleisen portti jätettiin avoimeksi - osittain varmaan kunnioituksesta uskovia vanhempia kohtaan. Tuokin niin Laurin oloisesti: hän ei halunnut loukata ketään, vaikka kulkikin määrätietoisesti omia polkujaan. Kyyneleet valuivat lähes jokaisen poskille. Osa Laurin naispuolisista työtovereista itki valtoimenaan.

Saattohetken jälkeen siirryimme erilliseen muistotilaisuuteen Laurin kotiin. Perheen jäsenet sirottelevat tuhkan myöhemmin Laurin toiveiden mukaisesti tunturiin - nuoruuden vaellusreittien varrelle.

Veli kertoi Laurin tulleen pahoinvointiseksi kesämökillä juuri juhannuksen alla. Hikoilu ja tuskanen olo saivat hänet lähtemään lääkäriin. Vaimonsa saattamana Lauri oli itse kävellyt sairaalan ovesta sisään. Jäänyt sille tielle. Samana iltana suoritettu ohitusleikkaus oli liian raskas. Sydän oli salakavalasti haurastunut. Oireita antamatta. Kunnes viimeisellä hetkellä. Lauri ehti kuitenkin ennen leikkausta jättää jäähyväiset perheelleen.

Lepää rauhassa Lauri. Elät muistoissamme ikuisesti.

Eläinlääkäri

2005-07-12T11:26:00.000+03:00

Veljentytär soitti eilen iltapäivällä. Pyysi poikaystävänsä kanssa autoa lainaksi. Muuttopuuhien lisäksi kissa pitää viedä eläinlääkäriin. Veljeni vaimoineen on parhaillaan Tanskassa autoilemassa, joten heiltä apua ei ollut saatavissa. Tietysti suostuin. Vilma tuli illalla hakemaan avaimia. Toi samalla mansikoita ja jäätelöä.

Istuimme hetken keittiössä. Syöden mansikoita vanililjajäätelössä. Vilma kertoi kavereiltaan kuulemaansa kauhutarinaa. Vanhasta vantaalaisessa eläinlääkäristä. Joka leikkasi suurpiirteisesti. Tai sitten sormet olivat jo kömpelöt. Leikkaushaavan kiinni ompeleminen ei enää sujunut. Langanpäät tuli solmittua huolimattomasti ja haava oli avautunut uudelleen. Lapset olivat aamulla löytäneet kissan jonka sisälmykset roikkuivat puoliksi lattialla. Sama lääkäri leikkaa edelleen. Mutta ei Vilman kissaa.

Kerroin, että en tarvitse autoa muutamaan päivään. Joten voi hoitaa asiansa aivan huoletta. Samalla unohdin, että olen tänään menossa Laurin hautajaisiin. Voin tosin mennä aivan hyvin taksilla.

Musta puku ei sovi helteille. Onneksi ilma on tänään hieman eilistä vilpoisampi. Mustan solmion kerin rullalle ja laitoin taskuun. Kaulaan solmin aamupäiväksi värikkäämmän. Silti joka toinen työtoveri kysyi olenko menossa hautajaisiin? Onko kyseessä läheinenkin ihminen? Lauri oli lapsuudenkaverini isoveli. Partiojohtaja.

Siikaa, korvasieniä sekä uusia perunoita

2005-07-11T14:21:00.000+03:00

Kahvi oli kitkerää. Olikohan joku lämmittänyt perjantain jämät? Huoneessa kävi kuitenkin tavanomainen puheensorina. Ylitarkastajat Kemppinen ja Holopainen kehuivat kilvan viikonlopun kohelluksillaan. Suunnittelivat samalla karkaavansa kesken työpäivää uimarannalle sekä sieltä terassikierrokselle. Kesäleskiä molemmat. Koko viikon.

Kemppisen härski vitsi keskeytyi äkisti. Suupielet kääntyvät hymyyn.

- "Kaunis neito, voinko kenties auttaa?"

Vilkasin taakse kahvihuoneen ovelle. - "Auts" Olin unohtanut lupautuneeni priiffaamaan harjoittelijaa projektin alkuvaiheista.

- "Ai hei. Tulit. Mennään mun huoneeseeen. Tonne käytävän päähän."

Annoin Jonnan kävellä edeltä. Pääsin mittailemaan hänen sopivan pyöreää pyllyään. Somasti pullistelevissa rinnoissa olin lepuuttanut silmiäni jo parissa palaverissa. Kireä t-paita toi ne tänään mukavasti esille. Olisinpa 10-20 vuotta nuorempi, ajattelin mielessäni.

Juttelimme aluksi niitä näitä. Yritin utsia hallitusneuvoksen kuulumisia. Kysellä, mitä käytävillä puhutaan. Työjuoruja, jotka kokeneelle virkamiehelle voisivat antaa vihiä tulevasta: valtapelistä, avoimista viroista, nimityksistä, uusista säädöshankkeista. Viraston ihmissuhteet eivät minua hirveästi kiinnosta. Olen aina yrittänyt pitää työn ja vapaa-ajan erillään. Olla työpaikalla hillitty. Kehuskelematta. Toisin kuin Kemppinen ja Holopainen.

Projektin läpikäyminen kesti pari tuntia. Rohkenin lopulta esittää lounasta. Korvaukseksi siitä, että olin unohtanut tapaamisemme. Valmistautunut huonosti. Jonna suostui. Sen kummemmin asiaa ihmettelemättä.

Kanavanrannan terassilla oli tarjolla siikaa, korvasieniä sekä uusia perunoita. Pieni karahvi vilpoisaa valkoviiniä, mitä hän aluksi arkaili. Työaikana.

Jonna kertoi opiskelevansa kolmatta vuotta valtiotieteitä. Åbo Akademissa. Olevansa kotoisin Tammisaaresta ja asuvansa harjoittelujakson ajan kaverinsa kämpässä Kalliossa. Harrastaneensa nuorena kilpauintia. Tykkäävänsä matkustelemisesta. Sain kuulla pitkät tarinat Barcelonan hurjista baareista sekä Gaudin valloittavasta arkkitehtuurista. Välillä vaihdoimme maanosaa Goan kirkasvetisille hiekkarannoille. Sukellusretkille. Kuutenlin kuinka elämäntarina purkautui nuoren ihmisen innolla. Oman elämäni kuittasin muutamalla latteudella. Puolen vuoden työkomennus Ugandassa tuntui herättävän mielenkiintoa.

Tarjouduin herrasmiehenä saattamaan Jonnan oman virastonsa ovelle Espan puiston eteläpuolelle. Kävellessäni takaisin Kruunuhakaan elin omassa haavemaailmassani. Olisinpa nuorempi. Jaksaisinko vielä innostua?

Metroasema

2005-07-10T23:17:00.000+03:00

Helteinen pyhäpäivä kului Nummi-Pusulassa, pienen lammen rannalla uiden ja saunoen. Leppoisissa merkeissä tuttavaperheen kesämökillä. Paluumatkalla muistin jääkaapin ammottavan tyhjyyttään. Koska kello lähestyi pian yhdeksää päätin poiketa ostoksilla Helsingin vanhimmalla metroasemalla. Yksikään metro ei sielä tosin tähän päivään mennessä ole pysähtynyt. Munkkivuoren ostoskeskus avattiin joulukuussa 1959. Metroaseman sisältävä laajennusosa valmistui viisi vuotta myöhemmin 1964.

Itse muistan ostarin myös lapsuuden leikkipaikkana. Metroasemaa varten oli rakennuksen päätyyn louhittu syvä alatasanne, jossa nykyisin toimii lukuisia pikkuliikkeitä. Asematasanteen alla on vielä puolen kilometrin verran valmista metrotunnelia, joka alkaa ja päättyy kallioseinään. Maan päältä asematasolle oli rakennettu valmiiksi jopa liukuportaiden paikat. Varsinaisia liukuportaita ei kuitenkaan asennettu, vaan niiden tilalla oli kupari-messinkilevyistä toteutettu pitkä liukumäki. Leikkipaikka, johon lapsiperheet tekivät viikonloppuisin retkiä myös muista kaupunginosista.

Formula

2005-07-09T20:34:00.000+03:00

Räikkönen rikkoi jälleen moottorinsa. Eipä tuo formularadan kiertäminen muutenkaan kovin suuria intohimoja herätä. Suomalaisten menestys lämmintää toki aina rintaa. Muuten näin televisiokatsojana mielenkiinto rajoittuu harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pariin ensimmäiseen mutkaan.

Lapsena kävimme katsomassa muutamia kisoja Keimolan moottoriradalla. Fillaroimme Malmin kautta Vantaanjoen varteen. Siitä edelleen jokivartta Vantaankoskelle ja vanhaa Hämeenlinnantietä Keimolaan. Matka kesti silloisilla nuorisopyörillä kolmatta tuntia suuntaansa.

Pääsilippuja meillä ei ollut varaa ostaa, mutta aidassa oli aukot parissa tunnetussa kohdassa. Ainakin yhdessä kohdin oli mahdollista kiivetä puuhun aidan ulkopuolella ja laskeutua sieltä oksaa myöten katsomon katolle. Kolmas reitti kulki sadevesiputkea myöten silloisen Hämeenlinnantien toiselta puolelta.

Suosituin paikka kisojen seuraamiseen oli puisten katsomorakenteiden katolta. Järjestysmiesten näköpiirin ulkopuolelta. Aitiopaikalta, josta näki lähes koko rata-alueen. Pujahtaminen pummilla katsomoon oli ilmeisesti yleistä kansahuvia, koska järjestysmiehet kiersivät koirien kanssa aidan ulkopuolella hätyyttelemässä poruukkaa etäämmälle.

Kilpaluokkia olivat muistaakseni FormulaVee, Formula Ford, sekä erilaiset vakioautoluokat. Kuljettajista jäivät mieleen nuoren Keke Rosbergin lisäksi Mikko Kozarowitsky ja Leo Kinnunen.

Keimolassa järjestettiin muinoin myös hurjia juhannusjuhlia, jotka olivat oman aikansa Ankkarock pääkaupungin nuorison omana musiikkifestarina. Siellä esiintyivät kotimaisten kärkinimien lisäksi mm. Beach Boys, Peyton Placen Rodney Harrington (Ryan O'Neil), sekä Virginialainen (James Druryn). Niihin bileisiin olin kuitenkin vielä muutaman vuoden liian nuori.

Heikko suihku

2005-07-08T09:57:00.000+03:00

Kävin eilen ylijohtajan luonna keskustelemassa tulevasta lainsäädäntöhankkeesta. Päivä oli kulunut lukuisissa neuvotteluissa. Kahvia, Vichyä ja PepsiMaxia oli tullut nautittua useampi pullo tai kuppi. Ylijohtajan sihteerin kerrottua, että joudun odottamaan noin 10 minuuttia sisäänpääsyä, päätin käydä eriön puolella.

Suihku oli jälleen veltto - kuten koko kesän. Nuoruudesta tuttu paine oli poissa ja virtsaa roiskui housun lahkeille. Kirosin, että olin aamulla pukenut päälleni vaaleat housut. Mittailin samalla sopivaa asentoa salkulle, jotta saisin peitettyä kastuneen lahkeen ylijohtajan edessä.

Vielä pelottavampi uhkakuva on hakeutuminen työterveysasemalle. Tätä on jatkunut jo pari kuukautta, joten PSA-kokeeseen hakeutumiseen olisi olemassa perusteet. Alan lähestyä riski-ikää. Eturauhassyöpään sairastunut YLE:n toimitusjohtaja Mikael Jungner on hänkin vasta nelikymppinen. Haluan silti lykätä ajanvarausta. Haluan tietää olevani terve, mutta pelkään päinvastaista tulosta. Aivan kuten olen kymmeniä kertoja lykännyt tunteiden ilmaisemista ihastukseni kohteille. Pelosta rukkasia kohtaan.

Päätän kuitenkin harkita ensi viikolla työterveysasemalle hakeutumista.

Uimakoulu

2005-07-07T09:51:00.000+03:00

Helsingin Sanomat kertoo suosittujen rantauimakoulujen alkamisesta. Muistan myös itse osallistuneeni sellaiselle aikana jolloin kaupungissa oli vasta muutama uimahalli. Tilausbussi kiersi lähiöissä ja vei meidät vekarat naapurikunnassa sijaitsevan järven rannalle rakennettuun uimalaan. Alue oli rajattu ruskeaksi maalatulla lauta-aidalla ja sinne oli rakennettu pukukopit miehille ja naisille. Portin vieressä oli pieni kioski sekä ilmeisesti myös lipunmyynti.

Uimataitoa opeteltiin kahden laiturin väliin jäävällä parin kymmenen metrin mittaisella alueella. Ensin kastautumista, liukuasentoon totuttautumista, lyhyitä vetoja, sukeltamista ja kellumista. Opttajat yrittivät kertoa kuinka hengitys, potkut ja käsivedot tulee rytmittää toisiinsa. Minä ainakin menin sekaisin. Vesi oli sameaa. Ja sitä meni nenään. Uimaan opinkin lopullisesti vasta uimahallissa. Seuraavana vuonna.

Uimakoulusta jäi kuitenkin mieleen muutama uusi kaveri. Kotoa mukaan otetut eväät; voipaperiin käärityt leivät, sekä tetrasta juotava trip-mehu, joka oli silloin uusinta uutta. Vähän matkan päässä rannasta omakotitalon alakerrassa sijaitsi pieni kauppa, mistä sai jäätelöä. Oma suosikkini oli Pauligin Suklaa-Topsy. Sellainen missä oli runsaasti suklaakastiketta.

Järven eteläpäässä oli suurempi urheilukeskus. Sieltä löytyi uimarannan lisäksi myös erillinen lämpimän veden uima-allas. Pääsylippu sinne maksoi 20 penniä. Saimme edellisenä päivänä määräyksen ottaa tuon verran rahaa mukaan. Matkaa omalta uimarannalta oli kävellen runsas kilometri. Paluumatkalla liftasimme. Varmaan pari kymmentä vekaraa samassa pakettiautossa.

Vanki

2005-07-06T10:38:00.000+03:00

Päivä alkoi hallitusneuvoksen varhaisella soitolla. Lupauduin vastentahtoisesti auttamaan harjoittelijaa projektin väliraportin tekemisessä. Kertomaan mistä eri osapuolet ovat vastuussa, mitä aikaisemmin on tehty ja mitä materiaalia on olemassa. Heinäkuu on omiaan tämän kaltaisen "harjoitustyön" tekemiseen - rauhallista aikaa. Tiedonsaanti voi olla lomien vuoksi kuitenkin hidasta.

Avustavan henkilökunnan määrää on koko ajan vähennetty. Tieto kulkee suljetussa intrassa. Paperidokumentit pitää noutaa ja arkistoida itse. Yksiköllä ei ole enää edes omaa siviilipalvelusmiestä. Vielä pari vuotta takaperin sivarit hoitivat rutiinit heinäkuussa muun kansliahenkilökunnan lomaillessa. Jäljellä ovat nämä korkeakouluharjoittelijat, joilla pitäisi teettää "oikeita töitä".

Takavuosilta muistan Matin. Marjo Matikaisen kanssa samalta vuosikurssilta sittemmin diplomi-insinööriksi valmistuneen nuoren tyrvääläismiehen. Matille oli selvää, että hän ei aseeseen koske. Mutta Matin vakaumus meni vielä pidemmälle. Hän kieltäytyi myös siviilipalveluksesta, mistä seurasi puolen vuoden mittainen vankeustuomio.

Vankilanjohtaja kiinnitti huomiota lähes tyhjän panttina päivänsä viettävään nuoreen mieheen. Ehdotti tälle siviilityötä ja hankki vielä työpaikan virastosta. Niinpä Matista tuli osa työyhteisöämme puolen vuoden ajaksi.

Siviilityö toi Matille uusia vapauksia. Liikkuminen oli kuitenkin tarkkaan säädeltyä. Ohjeissa oli yksityiskohtaisesti määrätty mitä reittiä hänen tuli kulkea vankilasta työpaikalle. Tai missä kaupassa hän sai poiketa ostamassa tupakkaa, missä parturissa hän sai kerran kahdessa viikossa käydä leikkauttamassa hiukset ja missä lounas piti nauttia. Työpaikalta ei saanut poistua edes työasioissa ilman vankilanjohtajan lupaa. Vartijaat kävivät jopa muutaman kerran tekemässä yllätystarkastuksen.

Siviilityön myötä vapauden kaiho valtasi mielen. Nuorella miehellä oli tarpeita, joiden tyydyttäminen valvotuissa oloissa vaati erityisjärjestelyjä. Tyttöystävä kävi usein Matin kanssa syömässä viraston ruokalassa. Syötyään he livahtivat hetkeksi arkistotiloihin, joissa suurin osa Matin työpäivästä muutenkin kului.

Eine oli eläkeikää lähestyvä vanhempi kanslisti, joka oli aloittanut työt virastossa jo sotavuosina. Jämpti rouva, jonka mielestä muidenkin kuului pitää paperit ojennuksessa. Osastopäällikön matkalaskusta puuttui kuitenkin matkamääräys. Eine lähti itse hakemaan sitä arkistosta. Palasi hetken kuluttua naama punasena ja marssi suoraan päällikön huoneeseen.

Kahvila

2005-07-05T11:19:00.000+03:00

Hallitusneuvos halusi eilen harjoittelijan kokoavan väliraportin projektin etenemisestä.

- "Sen pohjalta voisi tehdä vaikka esitteen PR käyttöön. Olisi kansalaisten helpompi totutella uuteen lainsäädäntöön."

Hymähdin itsekseni ja kuvittelin mielessäni pari kertaa viikossa saapuvan kaupunkilehtien ja mainosten nivaskan. S ja K markettien mainosten lisäksi kolahtaisi nippu esitteitä tulevasta lainsäädännöstä tyyliin: Varaudu ravintolatupakoinnin kieltoon 2006. Tee tupakkalakko tai opettele ostamaan mäyräkoira kotiin. Tai: Parveketupakointi kielletään 2007. Kiinteistöjä kehoitetaan rakentamaan pihalle huvimajan kaltaisia tupakointitiloja.

Olin juuri listaamassa väliraportissa huomioitavia yksityiskohtia, kun taskussa piippasi tekstiviestin merkiksi. Vilkaisin vaistomaisesti lähettäjää ja sekosin ajatuksissani: Se oli Lotta, joka pyysi töiden jälkeen kahville. Lupasin laittaa hallitusnevokselle listan kaikesta huomioitavasta sähköpostilla heti aamulla. Hän voi sitten opastaa harjoittelijaa.

Loppupäivän ajatukset pyörivät Lotassa. Itse olisin valmis aloittamaan uudelleen. Kaipasin hänen läheisyyttään. Iloista naurua. Vastuuntuntoa. Sivistystä. Olin jopa kerran pari tunnustellut ilmapiiriä. Vastaus oli ollut jäätävä. Hän ei ollut eromme jälkeen ottanut kertaakaan itse yhteyttä. Mitä Lotalla nyt oli mielessä?

Sovimme tapaamisen siihen Bulevardin kulman uuteen valoisaan kahvilaan. Kävin matkalla parturissa. Hikoilin. Johtuiko se jännityksestä vai kesän ensimmäisestä hellepäivästä.

Lotta istui odottamassa ikkunapöydässä. Myös hän oli leikannut hiukset uuteen malliin. Jotenkin nuoremman näköiseksi. Kesäleninki kertoi loman alkaneen, sillä tunsin hänen työpaikkansa jäykähkön pukukoodin.

Hain kahvin, tervehdin ja istuin pöytään. Istumme hetken hiljaa.

- "Olet vaihtanut kampausta. Se pukee sinua. Olen kaivan..." yritän aloittaa keskustelun, kun Lotta nostaa vasemman käden pöydälle. Ikään kuin esitelläkseen nimettömässä kimaltelevaa tuoretta sormusta. Ja pudottaa huuliltaan pommin.

- "Olen raskaana. Olen seurustellut kohta puolisen vuotta. Menimme viime viikolla Azoreilla kihloihin.. Halusin kertoa sen sinulle itse."

Nyökyttelin järkytyksestä. Sain ääni väristen lausuttua kuinka suuressa arvossa pidän sitä, että hän kertoi asiasta minulle heti tuoreeltaan.

Juomme kupit tyhjiksi sanattoman hiljaisuuden vallitessa. Saan kysyttyä vielä:

- "Koska?"

- "Tammikuussa" hän vastaa hiljaa, ja poistuu kohti ovea. Seuraan katseellani hänen onnellista olemustaan kohti Erottajan ylittävää suojatietä. Espalla hän katoaa odottavaan farmarivolvoon. Yritän huomaamattomasti pyyhkiä servetillä poskilleni virtaavia kyyneleitä.

Vaihdan baariin. Keskuskadulle. Istun nurkkapöydässä. Tuijotan lasiin. Miksi? Mitä minä tein? Miksi ansaitsin tämän?

Tänään on krapula. Hallitusneuvos ehti jo kysellä listan perään. Tuntuu pahalta, vaikka olimme eläneet erillämme jo pari vuotta. Tekisi mieli hukuttautua.

Käärmeviina

2005-07-04T10:43:00.000+03:00

Ylitarkastaja Holopainen oli viime viikon työmatkalla Perussa. Meillä on yksikössä vakiintunut tapa, että muualle kuin Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan suuntautuneilta virkamatkoilta tuodaan tulliaisena pullo paikallista alkoholijuomaa. Juoma nautitaan yhdessä sopivalla hetkellä työpäivän päätteeksi.

Holopainen esitteli ylpeänä tuomaansa kirkasta Pisco pulloaan. Kyse on kuulemma brandyn kaltaisesta kirkkaasta juomasta. Liki paikallisesta kansallisjuomasta. Päätimme kartoittaa alkavalta viikolta maistelemiseen sopivaa iltapäivää.

Maailmalta löytyy mitä erikoisempia juomia. Kävimme aikanaan Hämeen lääninhallituksessa suunnittelijana työskennelleen Gyllenbögelin kanssa 1990-luvun alussa virkamatkalla Pohjois-Koreassa. Gyllenbögel oli nuori ja vilkasliikkeinen kaveri. Hankki kotiin tuotavaksi matkalaukullisen paikallista erikoisuutta: käärmeviina. Jokainen pullo piti sisällään kirkkaassa viinassa lilluvan noin 20 senttimetrin mittaisen kuolleen käärmeen.

Moskovassa tapahtuneen koneenvaihdon jälkeen Gyllenbögel havahtui miettimään millä ihmeellä hän saa parikymmentä viinapulloa kotimaan tullista lävitse. Kärähtäminen salakuljetuksesta olisi nuorelle virkamiehelle liian suuri riski. Lopulta hän marssi laukun kanssa punaista linjaa. Avasi sen tullimiehen edessä, ja kysyi:

- "Kuinka näiden kanssa tulee toimia?"

Tullimies tarkasteli mielenkiinnolla käärmeitä, jotka olivat lähes joka pullossa hieman erilaisia. Kysyi lopulta:

- "Eihän nämä ole juotavaksi tarkoitettuja?"

- "Joisitko sinä?" vastasi Gyllenbögel.

Tullimies sulki laukun ja toivotti Gyllenbögelin tervetulleeksi takaisin kotimaahan.

Valitettavasti Gyllenbögelin varovaisuus viinan suhteen ei koskenut kotimaisia juomia. Seuraavana vuonna luimme lehdestä miehen kärynneen ratista. Orastava kunnallispoliittinen ura meni kertarysäyksellä kiville ja työ lääninhallituksessa vaihtui yksityisen palvelukseen.

Myymäläauto - katoavaa kansanperinnettä

2005-07-03T06:18:00.000+03:00

Äitini isä oli kotoisin Etelä-Karjalasta; pienestä syrjäkylästä jossa sain viettää osan kesälomista 1970-luvun alussa. Tila oli hieman syrjässä pääteiltä ja päivittäiseen rutiiniin kuului parin kilometrin matka silloiseen liikenteen solmukohtaan. Maitolaiturilla pysähtyi paikallisen osuusmeijerin maitoauton lisäksi myös postiauto ja myymäläauto.

Päivälehdet ja muu posti saapuivat puoliltapäivin keltaisen postibussin mukana. Mikäli matkustajia ei juuri sillä kertaa ollut pyrkimässä kyytiin tai poistumassa, kuljettaja ainoastaan hidasti postilaatikon kohdalla ja avasi oven. Apumies tähtäsi ja heitti koko kylän tiukasti yhteen niputetut lehdet ja kirjeet laatikkoon - muutaman kerran myös ohitse. Sieltä jokainen kävi kaivamassa omat lähetyksensä. Sekä vilkuilemassa, mitä postia naapureille saapuu. Sillä laatikolla tuli ensi kertaa selailtua joitakin "ei ihan lasten" lehtiä.

Maitolaiturilla pysähtyi myös myymäläauto. Vuoropäivinä SOK:laisen ja OTK:laisen osuuskaupan auto. Syystä tai toisesta myymäläauton näkeminen on noiden vuosien jälkeen tuonut aina mieleen Lappeenrannan panimon "Omenapore"-limonadin, jota ei silloin vielä saanut pääkaupunkiseudulta. Muistikuvien mukaan makukin poikkesi hieman Hartwallin nykyisestä omenalimonadista, vaikka väri on sama. Kylmät limpparipullot kainalossa painuimme läheiselle kirkasvetiselle lammelle uimaan.

Myymäläauton taitaa tavoittaa nykyisin helpommin pääkaupunkiseudun reuna-alueilta, kuin maaseudulta. Kun niitä 1970-luvun alussa oli liikenteessä vielä runsaat 1 200, on määrä tippunut jo alle sadan. Uusia on rakennettu viimeisen kymmenen vuoden aikana yksi tai kaksi. Katoavaa kansanperinnettä nekin. Siinä, missä niitä pyörittäneet pienet paikallisosuuskaupat.

Hankemappi

2005-07-01T12:02:00.000+03:00

Kahvihuoneessa kävi vilkas puheensorina. Ylitarkastaja kertoi kauhutarinaa anoppilassa vietetystä juhannuksesta. Anopin miesystävä oli keväällä saanut lievän sydärin. Koko perheen elintavat olivat vaihtuneet kertalaakista. Ylitarkastajakin sai grillattavaksieen ainoastaan kasvispihvejä. Olutta oli varattu pullo naista ja kaksi pulloa miestä kohden. Illan hämärtyessä korkattuja kossupulloja anoppi kiikutti vaivihkaa omiin piiloihinsa. Kun muu perhe jäi juhannuksesta maalle, ylitarkastaja ajoi sunnuntaina hyvissä ajoin kotiin. Joi lähiöpubissa 7 tuoppia kahteen tuntiin.

Juuri silloin yksikönpäällikkö saapui kahvihuoneelle. Kuuttakymmentä lähestyvä tiukkaryhtinen hahmo. Upseerin oloinen mies, joka oli suorittanut juristinpaperit vasta nelikymppisenä. Oli ottanut eron vaimostaan lasten tultua täysi-ikäiseksi. Muuttanut pääkaupunkiin. Kehuskeli joskus herkkänä hetkenä elävänsä nyt toista elämäänsä. Ensimmäinen on kulunut perheen ja kenttätöiden parissa pikkukaupungissa Saimaan rannalla.

- "Hankerekisteri on taas päivittämättä. Eikä hankemappeja löydy mistään." hän aloitti tiukkaan sävyynsä.

- "Harjoittelijalla. Hallitusneuvos antoi sen harjoittelijalle." meinasin tokaista ilkikurisesti. Hillitsin kuitenkin itseni ja lupasin selvittää asian aamupäivän aikana.

- "Koettakaa nyt pitää mielessä, että yksikön esikunta joutuu kuukausittain tekemään ministerivaliokunnalle yhteenvedon direktiivien täytäntöönpanon etenemisestä." päällikkö ripitti.

-"Kansliapäällikkö hiostaa muutenkin" kuului vielä hänen poistuessaan kohti käytävää.

Soitin hallitusneuvoksen sihteerille, joka lupasi huolehtia tarvittavat tiedot päällikölle. Olisi helpompaa jos intrasta löytyisi täydellinen hankemappi. Osa materiaalista on kuitenkin edelleen vain paperilla.

Blogi-ihastukseni intiaanikesä kirjoitti eilen yhden illan suhteista. Seuraavan aamun tyhjän olon tunteesta. Arveli sen koskevan vain naisia. Ei se näin ole. Opiskeluaikojen bileistä lähdettiin yöhön milloin kenenkin seurassa. Joskus aamun hellät jäähyväiset sisälsivät viestin "Tavataanko vielä tänään?" Minä kun halusin vain lähteä. Luikkia tieheni huomaamatta. Mutta muistan myös ne kerrat kun tyttö aamuvarhaisella hyvästeli sanoin "Se oli hauskaa. Otetaan ehkä joskus uusiksi." ja poistui. Juuri silloin, kun itse olisin halunnut rakentaa pysyvää suhdetta.

Seksi on parhaimmillaan kun molemmat osapuolet on viritetty samalle taajuudelle. Niin parisuhteessa, kuin vakipanoissa tai irtosuhteissa. Tämän opittuani olen yrittänyt kauniisti toivottaa hyvää yötä, jos huomaan toisen hakevan jotain mitä en pysty antamaan. Tai olemaan antautumatta yhden yösn suhteisiin silloin kun itse tavoittelen jotain kestävämpää.

Urheilija, eränkävijä ja meklari

2005-06-30T12:33:00.000+03:00

Lukuvuoden päättymistä odotettiin koulussa koko kevät. Silti loma saattoi lopulta tuntua pitkästyttävältä. Varsinkin, jos joutui viettämään kesää yksin kaupungissa. Kavereiden lähdettyä perheineen mökeille ja lomamatkoille.

Olin osapuilleen kymmenen vanha, kun vanhempani laittoivat minut kesäksi yleisurheilukouluun. Tarkoitus oli löytää jotain tekemistä yksinäisiin kesäpäiviin. Mikään varsinainen urheilijaluonne en ollut.

Viihdyin kentällä kuitenkin ihan hyvin. Sain uusia ystäviä. Pihapiirin ja luokkatovereiden ulkopuolelta. Juoksimme hiilimurskalla. Hyppäsimme korkeutta sahanpurukasaan. Työnsimme kuulaa. Opettelimme kolmiloikan askeleita.

Urheilukoulun päätteeksi kävimme "lähiöottelun" toisen kaupunginosan yleisurheilukoululaisia vastaan. Matkustimme tilausbussilla Pirkkolaan, missä juoksuradoilla oli tartan päällyste ja korkeushyppypaikalla vaahtomuovipehmusteet. Lempilajini olivat keihäänheitto ja pituushyppy.

Keihäskilpailun voitti ylivoimaisesti Kimmo, jonka isä oli ollut 1960-luvun alussa kansallisen tason moukarinheittäjä. Seuraavana kesänä saimme lukea lehdestä, että moukarin voimanostoon vaihtanut isä oli kuollut sairauskohtaukseen. Alle 40 vuotiaana. Joskus myöhemmin näin nimen listalla, jossa esitettiin vihjailuja urheilijoiden varhaisista dopingkokeiluista.

Mukana vanhempien poikien sarjassa oli myös kaverini isoveli Lauri. Armoton taktikko jo pikkupoikana. Tuleva pörssimeklari. Muistan elävästi, kun Lauri jakoi ohjeita 400 metrin juoksuun: - "Kannattaa aluksi jättäytyä viimeiseksi, ja rynnistää muiden ohi vasta maalisuoralla." Laurin voimat eivät riittäneet. Hän tuli myös maaliin viimeisenä. Seuraava taktiikka jo mielessä. -"Kannattaa..."

Myöhemmin Lauri toimi partiojohtajana lippukunnassamme. Voitimme hänen johdollaan useita partiotaitokilpailuja. Eräretkien reitinvalinnassa hänen taktikonkykynsä osoittautuivat ratajuoksua paremmiksi. Hänellä oli verraton kyky nopeasti karttaa vilkaisemalla löytää parhaimmat leiripaikat.

Tänään sain suruviestin. Lauri oli kuollut viime viikolla. Mieleeni palautui kuva Partiojohtaja-lehdestä 1980-luvun alkupuolelta. Lauri istui Itäkairassa kannonnokalla. Poltti piipua ja luki Kauppalehteä. Juuri valmistunut ekonomi.

Kymppikerho

2005-06-29T23:04:00.000+03:00

Kävimme kokouksen jälkeen tanskalaisen kollegan kanssa maistelemassa parin tuopposen verran maailmankuuluita belgialaisia oluita. Roy d'Espagne on turistien suosima paikka Grand-Placella Brysselin vanhan keskustan sydämessä. Tilaa oli tällä kertaa kuitenkin hyvin ja pääsimme parvelta mittailemaan kesän muotivirtauksia. Sen verran, mitä työkuulumisten vaihtamiselta raaskimme.

Paluulennolla sain pariin otteeseen jonottaa koneen vessaan. Nautitut juomat, hitaasti liikkuva vessajono, sekä edellä odottaneen nuoren naisen sopivan pyöreä takamus kaivoivat mielen sopukoista esille ajatuksen kymppikerhosta. Ilta-Sanomat kirjoitti viikko, pari takaperin jurojen suomalaisten mieltymyksestä harrastaa seksiä julkisilla paikoilla. Lentokone oli listan kärkipäässä. Itseltäni moinen on jäänyt kokematta, mutta vessaan päästyäni mittailin tiloja hieman sillä silmällä. Sen verran kolkolta näytti, että viimeistään tällä iällä kyse olisi varsinaisesta extreme kokemuksesta.

Joitakin muita liikennevälineitä on hurjassa nuoruudessa tullut kokeiltua. Olin juuri täyttänyt parikymmentä, kun palasimme linjurilla pienellä porukalla tehdyltä retkeltä Repoveden jylhistä maisemista. Huulenheitosta liikkeelle lähtenyt yritys bussin takapenkillä silloisen tyttöystävän Marjon kanssa jäi onnettomaksi räpellykseksi. Seuraavalta pysäkiltä kyytiin noussut kymenlaaksolaisisäntä suunnisti suoraan auton takaosaan.

Makuuvaunu ei välttämättä ole omaa makuuhuonetta julkisempi paikka. Nuorempana matkat tehtiin kuitenkin päivävaunuissa nukkuen. Tai parhaimmassa tapauksessa makuupussin kanssa matkatavaravaunun lattialle hiipien. Heti armeijasta päästyäni lähdin runsaaksi viikoksi yksin tunturiin. Hannan kavereineen tapasin ohimennen Sioskurun autiokämpällä, sekä toistamiseen joitakin päiviä myöhemmin junassa matkalla kohti Helsinkiä. Nuokuimme päivävaunussa toisiamme vasten ja yritimme saada unen päästä kiinni. Hän varmaan tunsi sydämeni hakkaavan kiihkeästi, koska ei vaikuttanut ollenkaan yllättyneeltä kun jossakin vaiheessa aamuyötä kysyin: Haluaisitko lähteä kanssani käymään vessassa? Lähimmän makuuvaunun vessa oli lentokoneisiin verrattuna tilava. Mukaan napattu makuupussi toimi patjana.

Kotiin päästyäni löysin tätä blogia varten avaamastani sähköpostiosoitteesta kirjeen Richard Gwelo nimiseltä Zimbabwelaiselta mieheltä. Hän tarvitsi välitöntä apua 29 miljoonan US dollarin siirtämiseen presidentti Mugaben hallinnon ulottumattomiin. Rahat oli tarkoitettu köyhien maatyöläisten auttamiseen. Pyysin lisätietoja. Jos olisi aikaa ja energiaa, niin voisi tehdä kuten Wendy Willcox.

Kopisti

2005-06-28T10:39:00.000+03:00

Tänään on edessä tiivis työpäivä. Paperit järjestykseen ja näyttävä Power Point-esitys muistitikulle valmiiksi. Ja lopulta riittävä määrä kopioita jaettavaksi omasta esityksestä. Jos kirjoitan kalvoihin supeat tekstit, niin tulee vähemmän virheitä englannin kanssa. Huomenna on edessä lento Brysseliin heti aamusta. Oma esitys on ohjelmassa jo ennen puoltapäivää. Iltakoneella sitten takaisin.

Kävin aamulla hakemassa naapurikorttelista matkaan liittyviä asiakirjoja. Kollega kertoi työskentelevänsä samassa työhuoneessa, missä keisarillisen senaatin ylimääräinen kopisti Eugen Schauman oli työskennellyt 103 vuotta aikaisemmin. Senaatin virkamiehet olivat arvostettuja herroja. Kopistikin, joka sijoittui apulaiskanslistin alapuolelle. Mutta heidät korvattiin myöhemmin; ensin hiilipaperilla ja lopulta kopio- ja tietokoneilla. Vielä sata vuotta takaperin virastoissa kiertäneet asiakirjat jäljennettiin käsin.

Kun keskeinen hallinto on sijoittunut vanhoihin empire-kortteleihin, on luonnollista että monelle työtilalle löytyy Suomen oloissa pitkä ja värikäs historia. Työtiloina ne eivät välttämättä ole tämän päivän standardin mukaisia. Mutta viihtyisempiä kuin oma vakiomuotoinen koppi 1970-luvun lopun virastotalossa.

Työhuoneen historiaan liittyvät yksityiskohdat voivat joskus keventää jäykkää neuvotteluilmapiiriä. Muistan takavuosina olleeni merikuljetusten turvallisuutta käsitelleessä palaverissa, kun Meripelastusseuran silloinen toiminnanjohtaja Raimo Tiilikainen kertoi työhuoneensa olevan presidentti Paasikiven kuolinhuone. Kaivopuiston kiinteistö oli toiminut vielä 1950-luvulla yksityissairaalana.

Hallitusneuvoskin soitteli aamulla ja antoi evästyksiä kokoukseen. Vihjaili samalla kautta rantain, että eikö olisi hyvä jos harjoittelijakin pääsisi joskus tutustumaan Brysselin neuvotteluihin. Saisi vähän perspektiiviä.

- Miltäköhän momentilta sekin maksettaisiin? Mutta eiköhän tuokin tule tapahtumaan hallitusneuvoksen omassa seurueessa.

Minttueskimo

2005-06-27T11:09:00.000+03:00

Työviikko alkoi kokouksella naapurivirastossa. Miehitys oli vajaalukuinen. Poissa olivat pahimmat hämmentäjät, joten kokous eteni sutjakasti. Puheenjohtaja tunnettiin laiskanpulleasta, hieman väsähtäneestä olemuksestaan. Hallitusneuvoksen kerrottiin jo jäähdyttelevän eläkevuosia odotellessa. Tänään hän oli kuitenkin erityisen pirteä. Muistan tavanneeni hänet koko viisivuotisen tuttavuutemme ajan aina samassa harmaassa puvussa. Tänään hänellä oli uusi pirteän, mutta hillitty kesäpuku.

Kokouksen aluksi jokainen esitteli oman vastuualueensa. Minulle tehtiin muutama kiperä kysymys. Enemmistö taisi saada kiinni puolivillaisesta valmistelusta, mutta laittoi sen toivottavasti juhannuksen piikkiin.

Virastossa oli aloittanut uusi korkeakouluharjoittelija. Jonna opiskeli valtiotieteitä Åbo Akademissa. Huomasin vilkuilevani tätä pöydän toisessa päässä istuvaa punapäätä, jonka rinnat pullistelivat kireälle napitetun puseron alta. Kuvittelin mielessäni, kuinka kokonaisuutta pidättelevä nappi irtoaisi hetkellä millä hyvänsä ja lentäisi kaaressa vastapäätä istuvan puheenjohtajan otsaan. Vilkaisu puheenjohtajaan kertoi hänenkin varautuneen tilanteeseen. Niin tiiviisti hän tuijotti tuota vaaran merkkiä - nappia.

Sovimme, että jokainen viimeistelee oman omalta osaltansa työn kesän aikana.
- Jonna sovittaa sitten tekstit yhteen, totesi puheenjohtaja. Punapää nyökkäsi varovasti. Kokous oli päättynyt. Puheenjohtaja hakeutui Jonnan vierelle opastamaan kuinka projekti etenee.

Lähdin kohti omaa virkapaikkaa. Espan puiston halki ja sitten senaatintorin viertä. Jäätelökioskin kohdalla pysähdyin. Päätin palkita itseni eskimolla. Klassisten makujen vaniljan, mansikan ja suklaan lisäksi tarjolla oli kymmeniä erilaisia täytettyjä tai päällystettyjä versioita. Lapsuuden suosikki - minttueskimo - oli kuitenkin poistunut valikoimista jo aikapäiviä sitten. Muistattehan sen vihreän?

Noihin aikoihin sijoittui myös lyhyt kausi, jolloin eskimon puutikut oli korvattu sinisillä muovitikuilla. Tikuissa oli vielä lovet, joilla ne saattoi kytkeä toisiinsa. Käyttää eräänlaisina rakennuspalikoina. Muistin yrittäneeni rakentaa niistä taloa. Joskus lapsuuden yksinäisenä kesäpäivänä.

Hymyn pilkahdus

2005-06-26T22:04:00.000+03:00

Nousukiito tuoreelta asfaltilta oli tasainen. Potkuriturbiinien kierrosluvun kasvun myötä ääni muuttui räpätyksestä jatkuvaksi pörinäksi. Pyörät irtosivat maasta lähes huomaamatta samalla kun kone lähti ahnaasti keräämään korkeutta. Lentäjillä ei ollut suihkareita kipparoivien kollegojen tavoin mahdollisuutta vetää vahvojen moottorien turvin nokkaa jyrkässä kulmassa kohti taivaankantta. Eikä meidän matkustajien tarvinnut liimautua g-voimien puristuksessa lapaluut selkänojaa vasten odottamaan nousun taittumisesta. Saatoimme rauhassa nauttia menneen ajan ilmailuhengestä tuulen ja ilmavirtausten keinuttaessa nousevaa konetta. Ja samalla luoda pilvien lomasta viimeiset silmäykset juhannuksen juhlapaikoille. Etsin Föglön, missä on ensi kerralla tarkoitus yöpyä. Suunnitelmissa on tulla heinäkuun lopulla purjehtimaan Ahvenanmaan ympäri. Näin ilmasta käsin onkin hyvä suunnitella reittiä.

Kohta nousun jälkeen penkkien välistä pilkisti pieni iloisesti hymyilevä naama. Takapenkin herra näytti kiinnostavan omia vanhempia enemmän. Hymyni ja irvistykseni vaihteleva sekoitus sai vastineeksi iloisen kikatuksen. Pienet kädet vastasivat innolla selkänojan rummutukseeni. Tyttö oli vasta vajaan vuoden vanha, sain kuulla. Tuon ikäisiin on helppo luoda kontakti - ja saada aito, vilpitön palaute. Tulin hyvälle tuulelle, mikä hieman yllätti minut.

Olen aina pitänyt lapsista. Kujeilusta heidän kanssaan. Olenkin kuullut useammalta entiseltä työkaveriltani, että heidän lapsensa saattoivat vielä vuosien päästä kysellä minusta. Vaikka vierailivat äidin tai isän työpaikalla vain muutamia kertoja. Kyse lienee lähinnä huomioimisesta. Siitä, että sai istua hetken aikuisten työpöydän takana leikkimässä laskukoneella. Tai että sai tulla mukaan painamaan kopiokoneen nappia. Sulkemaan kirjekuoria. Frankeeraamaan. Olen ollut taitava lapsityövoiman hyödyntämisessä.

Viime vuosina suhtautumiseni on kuitenkin ollut väkinäistä. Vuosi, puolitoista sitten hakeuduin jopa nopeasti eroon iloisten, hymyilevien vauvojen läheisyydestä. Möykky sisälläni oli liian ahdistava. Kaikki tapahtunut palautui kerta toisensa jälkeen mieleeni.

Aika odotushuoneessa oli tuntunut pitkältä. Epäilin heti soitosta lähtien, että jotakin oli mennyt pieleen. Kun joku vihdoin kiinnitti minuun huomiota, muistan kuulleeni vain lakoniset sanat. Sinä iltana teki kipeää katsoa sairaalan käytävillä kulkevia onnellisia vanhempia, iloisia lapsia sekä terveitä vauvoja.

Surun käsitteleminen oli vaikeaa. Halusimme nopeasti eroon kaikesta, mikä nosti surun pintaan. Kaikesta, mikä muistutti Artusta. Pinnasänky, vaunut ja lasten vaatteet vietiin seuraavalla viikolla kierrätyskeskukseen. Ystäville niitä ei uskaltanut antaa, kun emme olleet varmoja pystyisimmekö kohtaamaan tutut potkuhousut tuttavalapsen päällä.

Kolmen kuukauden kuluttua olimme ehtineet myydä jopa puoli vuotta aikaisemmin lapsiystävälliseltä alueelta hankkimamme asunnon sekä muuttaa takaisin keskelle kaupungin sykettä. Suru ei kuitenkaan hellittänyt. Lopulta päädyimme siihen, että muistutamme itse toinen toisillemme liikaa menneestä. Seuraavalla viikolla Lotta muutti pois. Minun oli vielä vaikeampi hyväksyä, että olin menettänyt paitsi lapseni, niin myös naisen jota rakastin.

Taksissa kentältä kotiin tuntuu siltä, että ehkä jonakin päivänä pääsen tästä ylitse. Se päivä tuntuu olevan koko ajan lähempänä.

Juhannus

2005-06-23T10:56:00.000+03:00

Oma juhannuksen viettoni on vaihdellut elämäntilanteen mukaan. Lapsuuden juhannukset vietettiin mökillä. Saaressa. Poikkeuksen muodosti se kesä kun äiti kuoli. Silloin vietin lähes koko kesän serkkujeni luonna. Lukiovuosina sekä opintojen alkuaikoina remuttiin kaveriporukassa: jonkun mökillä, veneellä, leirintäalueella... Siinä välissä yksi juhannus kului merivalvonnassa. Rannikkopatterissa. Vaasassa.

Aikuisiällä alkoi päättymätön kierre. Juhannusohjelma riippui elämäntilanteesta. Parisuhteessa oli ohjelmaa ja suunnitelmia. Lotan kanssa vietimme muutaman ikumuistoisen juhannusyön. Sinkkumiehenä juhannus tuntui pakkopullalla: ystäväperheiden vieraana koki olevansa ylimääräinen lenkki, sukulaisten luonna lähinnä luuseri - ikuinen poikamies ja juhannusjuhlilla ikääntyvä epätoivoinen etsijä. Pari junannusta meni ihan kotona hyviä kirjoja lukien - yksin.

Tänä vuonna vuokrasin mökin Ahvenanmaalta. Ihan itselleni. Ei edes mistään ulkosaaristosta, vaan läheltä tanssilavaa ja juhannusjuhlia. Tarkoitus on olla sosiaalinen. Vaalia samalla hieman ruostunutta ruotsin kielen taitoa. Viettää juhannusta sillä silmällä ;)

Takavuosina juhannus merkitsi myös kesäloman alkua. Direktiivin murskaajien yleinen lomakuukausi on vasta elokuu. Niinpä minäkin palaan vielä pariksi viikoksi sorvin ääreen.

Mennyt maailmani hiljenee nyt juhannuksen viettoon. Yritän elää tämän juhannuksen aidosti tässä hetkessä. Hukuttautumatta muistoihin. Toivottavasti muidenkaan ei tarvitse hukuttautua. Mihinkään. Iloista Juhannusta!

Nettideitti

2005-06-22T08:46:00.000+03:00

Intiaanikesä oli selannut treffi-ilmotuksia. Tunsi itsensä sivistymättömäksi, kun ei ollut käynyt nettitreffeillä. Ja löysi lopulta kiinnostavan, tutunoloisen ilmoituksen, mihin oli vastaamassa.

Itse löysin deittinetin kevättalvella 1998. Kirjoitin puoli huolimattomasti oman ilmoituksen. Vastauksia tuli kohtuullisesti. Pari kymmentä. Moni on saanut varmaan enemmänkin. Eräiden kanssa jatkoin kirjoittelua. Muutaman tapasin. Yhden kanssa menin sänkyyn.

Eräs vastaus kiinnitti erityisesti huomiota. Se oli elävästi kirjoitettu. Osoitti, että hyvä kirjoittaja voi unohtaa pilkkusäännöt. Kolmen viikon ajan vaihdoimme pari-kolme viestiä päivässä. Aluksi ihan nimimerkeillä, kunnes nimi verhon takaa paljastettiin: Elina.

Kiinnostuksen kohteemme muodostivat toisiaan laajentavan kokonaisuuden. Kirjoitettavaa riitti, mutta ensitapaamiseen kului kolme viikkoa. Arastelua. Osin kyllä. Mutta myös molemminpuolisia kiireitä. Elina aktiivisempi sopimaan tapaamista. Minä ehkä jarrumiehenä.

Oli helmikuu. Tapaamispaikaksi sovimme merisataman kompassiaukion mutterikioskin. Kirpeästä pakkasilmasta, alas laskeutuneista pilvistä sekä jäätävästä tuulesta johtuen sunnuntai käveliöitä ei juuri ollut. Kioskilla odotti talvikamppeisiin suojautunut hahmo katse merelle suunnattuna. "Hei!"
"He.."
Hetken hiljaisuus. Kunnes samanaikainen nauru pääsee valtoimenaan irti.
"Elina! Sinä Elina...."
Olimme ystäviä osakunta-ajoilta. "Tietysti, joo." Viesteistä syntynyt kuva muutti nopeasti mielessä muotoaan. Huojentuneena totesimme, ettei kirjoittelumme ollut vielä edennyt henkilökohtaisten paljastusten asteelle. Tai, mitä se olisi haitannut.

Kuinka oikea kuva meillä on ystävistämme. Entä, jos voisimme tutustua heihin uudelleen. Syntyisikö samanlainen kuva, vai nousisiko päällimmäiseksi jotain ihan muuta. Ainakin minä opin Elinasta jotain uutta. Siitä huolimatta, että viestien perusteella mielessäni rakentama kuva pirstaloituikin katseiden kohdatessa.

Kuuden sanan novelli

2005-06-21T17:19:00.000+03:00

Lauri Seppänen käänsi Six word novel meemin Kuuden sanan tarinaksi.

Tässä omani:

Yksin baaritiskillä. Unohdin sanoa: Rakastan sinua!

Lauantaimies

2005-06-21T09:52:00.000+03:00

Lippukuntamme kesäleirit pidettiin kaupungin leirikeskuksessa itäisellä Uudellamaalla. Vasta myöhemmin saimme oman leirialueen. Paikka sijaitsi aivan meren rannassa, kapean ja mutkittelevan metsätien päässä. Bussikyyti Helsingistä kesti noin tunnin.

Paikalle saavuttaessa ensimmäinen näky oli traktorin kanssa vastaan tullut leiri-isäntä Lasse. Traktoria käytettiin telttojen ja muun varustuksen siirtoon parkkipaikalta varsinaiselle leiriintymisalueelle. Ihmettelin monesti tätä intoa koneiden käyttöön, kun leirille varta vasten tultiin luonnon helmaan. Lasse toimi talvet uskonnon opettajana lukiossa. Ehkäpä tämä innostus traktorilla köröttelemiseen liittyi jotenkin toteutumattomiin lapsuuden haaveisiin. Olihan se kiva lelu. Täytyy myöntää, että olin minäkin innosta pakahtua sen ainoan kerran kun pääsin sitä kokeilemaan.

Lasse oli lauantaimies. Kirveellä veistetty hahmo, jonka ulkomuoto oli jäänyt luojalta kiireessä viimeistelemättä. Ankaran kurinpitäjän uskottavuutta lisäsi lähes ulos pullistunut oikea silmämuna. Miehen tuijottaessa ei tullut mieleenkään kieltäytyä sillä kertaa saatujen ohjeiden noudattamisesta.

Mutta Lassella oli myös toinen puoli. Hän oli armoton naistenmies, jonka mielenkiinnon kohteena olivat juuri täysi-ikäisyyden rajan ylittäneet leiriohjaajat. Ehkäpä hän näin pyrki hyvittämään itselleen karua ulkomuotoaan. Lassella oli tapana tarttua joka kesä takiaisen tavoin valitsemaansa neitoon. Irti hän ei hevillä päästänyt. Eräänä kesänä valinta kohdistui meidän leiriimme. Maarit luki ensimmäistä vuotta opettajaksi yliopistolla.

Aluksi he näyttivät viihtyvän hyvin yhdessä. Lasse osasi olla hauska ja käyttäytyä kuin herrasmies. Maarit suunnistikin useana iltana hiljaisuuden jälkeen henkilökunnan asuntolaan. Vielä syksyllä he pitivät yhtä. Minäkin tapasin heidät joskus syyskuun alkupuolella Forumin elokuvateatterin aulassa. Ikäero ja Lassen syksyn myötä kasvanut omistushalu kalvoivat kuitenkin Maaritin mieltä.

Lasse soitteli päivittäin. Halusi tietää Maaritin jokaisen liikkeen. Lokakuun alkuun mennessä suhde oli muuttunut kireäksi. Maarit oli silmin nähden ahdistunut, eikä tilannetta helpottanut yhtään Lassen ilmestyminen puoliltaöin "tarkastusmatkalle" Nuuksioon, missä olimme partiojohtajien viikonloppuretkellä. Seurasi ankara riita, jonka päätteeksi Maarit pyysi minua ajamaan hänet välittömästi kotiin. Matkalla kuuliin ahdistavan tarinan miehestä, joka autoineen kyttäsi lähes joka ilta Maaritin ulko-ovella. Seurasi jokaista askelta. Piti kirjaa ystävistä ja ostoksista. Soitteli kymmeniä kertoja yössä. Oli kerran ajaa jopa illalla bussipysäkiltä kotiin kävelevän Maaritin ylitse. Puskurin osuessa polvitaipeeseen Maarit kaatui katuun ja auto kaasutti nopeasti pois paikalta.

Kuukausi pari takaperin tapasin eräässä seminaarissa Heidin, joka on toiminut kymmenen vuotta opettajana Lassen kanssa samassa espoolaiskoulussa. Hän kertoi menon olevan edelleen samaa. Kun kouluun tulee syksyllä uusi nuori naisopettaja, ei kulu viikkoakaan kun Lasse on iskenyt silmänsä tähän. Joka vuosi - uusi ruletti.

Leirikesä

2005-06-20T09:52:00.000+03:00

Työmatkani kulkee kotikirkon ohitse kohti asemaa. Lähes päivittäin kuljen alkumatkan jalan. Työnantajani poikkeaa niistä lukuisista pätevästä työvoimasta kilpailevista yrityksistä, jotka tarjoavat henkilökunnalleen ilmaisen parkkipaikan. Valtion rivivirkamies on niin mitätön tapaus, että parkkimaksut tulee hoitaa itse omasta palkasta. Kymmenien pysäköintivirhemaksujen jälkeen tajusin vaihtaa HKL:n kuukausilippuun.

Tapanani on tervehtiä kirkon kohdalla Topia. Seurakunnan iäkästä suntiota, joka usein aamutuimaan tekee pihatöitä kirkon muutoin niin rauhallisessa pihapiirissä. Olemme tervehtineet toisiamme kohteliaasti yli kolmekymmentä vuotta. Topi oli kirkolla avaamassa ovia jo silloin, kun minä nuorena kolkkapoikana aloittelin omaa partio-uraani. Paria virkettä enempää olemme emme ole tuskin koskaan vaihtaneet. Topi on aina ollut hiljainen poikamies. Muistelen joskus lapsena pohtineeni, miksei Topilla ole vaimoa.

Tänä aamuna kirkon edessä oli vilskettä. Autoja valui tasaisena virtana. Niistä purkautui lapsia reppujen, makuupussien, sekä isojen laukkujen kanssa. Toisten kasvoilta kuultaa hieman jännittynyt ilme. Ensikertalaisia. Toiset tervehtivät iloisesti nauraen kavereitaan. He ovat jo vanhoja konkareita. Vanhemmat vilkuttavat lapsilleen hieman haikea ilme kasvoillaan. Nuori tyttö katsoo linja-auton ikkunasta totinen - ehkä jopa hieman hätääntynyt ilme kasvoillaan. Äiti vilkuttaa hänelle kiihkeästi - hieman tekopirteä hymy naamallaan. Seuraavien päivien aikana vanhemmat eivät ole lastensa turvana. Ensimmäinen pieni askel itsenäiseen elämään on otettu.

Tältä samalta pihalta minäkin lähdin kesäleirille kymmenenä kesänä. Ensin nuorena kolkkapoikana, sittemmin vartionjohtajana ja partiojohtajana. Minä olin itsenäinen poika. Tulin lähtöpaikalle heti ensimmäisenä kesänä ilman saattajaa. Tuntuu, että moni muukin teki silloin samoin. Ehkä vanhempien oli silloin vaikeampi irrottautua työpaikoiltaan. Eikä silloin muutenkaan ajettu citymaastureilla tai farmarivolvoilla. Meillä oli vaalean sininen kuplafolkkari. Kavereiden isillä oli anglioita, triumpheja. mosseja, volgia - mitä niitä silloin nyt olikaan. Ahtaan auton pakkaaminen oli urakka, mihin ei ihan parin sadan metrin vuoksi ryhdytty.

Nuorta rakkautta

2005-06-19T23:44:00.000+03:00

Metrossa, vastapäätä istui nuori tyttö ja poika. Tulivat peräjälkeen sisään. Tyttö oli viehettävän oloinen. Sellainen pitkä, hoikka - ei mikään malli, mutta kiehtovan oloinen. Siinä määrin, että havahduin seuraamaan hänen tekemisiään.

Soitteli ystävilleen. Kertoi olevansa tulossa. Perillä ehkä tunnin päästä.
"Käydäänkö syömässä. On hierveä nälkä."
Poika vieressä soitteli myös. Sovitteli omia menojaan. Oli menossa sukujuhliin. Istuivat Hakaniemeen saakka puhumatta toisilleen. Kunnes tyttö kääntyi pojan puoleen:
"On kiva päästä irrottelemaan. Pitkästä aikaa. Täytyy vaan muistaa maanantain työpäivä."
Kaisaniemen jälkeen tyttö nousi pystyyn.
"Nähdään viimeistään juhannuksena - ehkä?"
Poika tarttui tyttöä reidestä - veti lähelleen.
Suudelma oli kiihkeä.

Raukea olo

2005-06-17T16:53:00.000+03:00

Meidät tungettiin pieneen neuvotteluhuoneeseen. Minut ja runsaat pari kymmentä kollegaa muista EU-maista. Ilmanvaihto oli mitoitettu alle 10 hengelle. Aurinko paistoi ja ulkona oli +30º. Eteemme pöydille oli pinottu valtavat paperinivaskat. Direktiiviluonnos jokaisen omalle äidinkielelle käännettynä. Pullo kivennäisvettä ja puoliksi leikattu leipä.

Vaihdoimme nopeasti kuulumiset. Parjasimme ranskalaisia ja hollantilaisia. Sähköpostia oli lähetetty viikoittain. Puhelimessa oli puhuttu pari kertaa kuukaudessa. Mutta nokatusten oli edellisen kerran tavattu Wienissä juuri joulun alla. Käyty joulukonsertissa kuuluisassa Musikverein "kultaisessa salissa". Siellä, mistä televisioidaan Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonsertti.

Tunnelma oli kuin konklaavissa Paavia valittaessa. Sopu direktiiviluonnoksesta pitäisi löytyä parin päivän aikana. Seuraavaksi paperipinot kannetaan ministerineuvostoon. Ehkäpä juuri siksi meidät oli ängetty ahtaaseen ja huonosti ilmaistoituun neuvotteluhuoneeseen. Jotta kukaan ei jaksaisi puhua liian pitkään. Se toive jäi toteutumatta.

Lounastunnilla pakenin Fionan opastuksella Retiro-puistoon seuraamaan arjen mimiikkaa. Istumaan hetkeksi nurmikolle. Juttelemaan, nauramaan, nauttimaan elämästä. Heti ensimmäisenä iltana oli selvää, että paluulentoa oli siirrettä ja hotellivarausta oli jatkettava. Neukkari olikin varattu koko viikoksi. Joku oli varautunut.

Kiista koski paria mielestäni hyvin mitätöntä kohtaa. Niistä puhuttiin kolme päivää. Ratkaisu löytyi lopulta viidestä sivusta uutta tekstiä.

Ensimmäiset vuodet olin tehnyt näitä matkoja suuren innostuksen vallassa. Pääsin työni puolesta kiertämään eurooppaa ja vähän maailmaakin. Joka paikka näytti lopulta samalta: lentokenttä => taksi/metro => hotelli => kokouspaikka => hotelli => vastaanotto => ravintola => hotelli => kokouspaikka => taksi/metri => lentokenttä.

Illaksi kotiin. Itämeren yllä. Konjakkilasi kädessä. Raukea olo. Työviikko on ohitse.

Saaresta Madridiin

2005-06-12T14:26:00.000+03:00

Viikonloppu saaressa meni vaihtelevassa säässä. Vanhalla kaveriporukalla. Laskettiin, että oltiin samalla porukalla edellisen kerran saaressa heinäkuussa 1978. Silloin elämä edessä. Ehkä vieläkin? Sitten tulivat tyttöystävät, puolisot, perheet, lapset, ura, omakotitalon rakentamiset ja lopulta viisi erilaista eroa. Jälleen yhdessä: Viisi sinkkumiestä. Viisi erilaista kertomusta.

Naapurimökillä oli viikonloppua viettämässä nuoria tyttöjä. Lukioikäisiä. Totesimme, että ei olisi ihme, jos olisimme silloin 1978 vokotelleet heidän äitejänsä. Istuneet pitkään rantakivillä. Riianneet lopulta aittaan yöksi. Pihapiiri oli sama.

Laukun vaihto kotona. Iltakoneella Frankfurtin kautta Madridiin. Työmatkalle. Tumma puku laukussa. Etikettikoodi vaatii illallisella arvokasta pukeutumista. Madridissa ollaan konservatiivejä. Kaksi pitkää kokouspäivää. Jonkin verran järjestettyä sosiaalista ohjelmaa: Venus, Adonis & Cupid Pradossa ja flamencoa ála Corrar DeLa Moreria. Varasin hotellin keskustasta Gran Vialta, niin pääsee vielä hakemaan tuntumaa yöelämään. Edellisellä kerralla hotellivalinnan matkatoimiston huoleksi. Kokouspaikalle pääsi sujuvasti metrolla, mutta paluu yöjuoksuilta kesti taksilla liki tunnin. Esikaupunkiin - lähelle lentokenttää.

Kaiku

2005-06-09T12:03:00.000+03:00

- " Kristian, tätä esitystä pitää vielä katsoa."
- " Sitä pitää vielä katsoa"
- " Niin, tuosta ei vielä käy ilmi mitä toimenpiteitä edellytetään"
- " Ei ilmene, mitä toimenpiteitä edellytetään."
- " Pitäisi varmaan järjestää palaveri, missä katsoisimme lopun vielä kertaalleen."
- " Järjestää palaveri missä katsotaan loppu vielä kertaalleen."
- " Kutsutko kaikki?"
- " Kutsunko kaikki? - Kyllä!"
- " Hyvä. Mun pitää kiirehtiä lounastapaamiseen."
- " Pitää kiirehtiä lounastapaamiseen."

Mea kirjoitti taannoin ärsyttävistä keskustelunavauksista. Niistä jotka aloittavat keskustelun sanoilla " Jos totta puhutaan..." Minulla on työtoveri, joka taas toistaa kaiken mitä hänelle sanotaan. Aivan kuin kaiku vastaisi. Maneeri - ehkä halu varmistua siitä mitä toinen sanoi tai tarkoitti. En kuitenkaan mahda mitään sille, että tuo tapa ärsyttää minua tavattomasti. Mietin mielessäni, mitä älytöntä saisin hänet sanomaan.

Onneksi tänään on lyhyempi työpäivä. Voin livahtaa heti kahden jälkeen viikonlopun viettoon. Saareen. Perjantai on vapaa, koska sunnuntaina pitää lähteä työmatkalle. Madridiin.

Tutut kasvot

2005-06-08T07:54:00.000+03:00

Espoon kihlakunnansyyttäjät ilmoittavat tänään saako Nils Gustafsson syytteen 45 vuoden takaisista Bodominjärven surmista. Gustafssonilta on vaadittu poikkeuksellista vahvuutta elää normaalia elämää - riippumatta siitä onko hän syyllinen, vai ei. Omassa lapsuudessani Bodominjärven historia oli synkkä. Sivusimme aluetta pyöräretkillä useampiakin kertoja, mutta aina fillaroimme nopeasti ohitse. Pelkkä pysähtyminen tuntui pelottavalta. Murhapaikalla kävin vasta viime keväänä - tuon kohupidätyksen aikoihin.

Kun uutiset pidätyksestä tulivat runsas vuosi takaperin julkisuuteen, katselin Gustafssonin kuvaa pitkään. Mies näytti tutulta. Jos olisi tullut kaupungilla vastaan, niin olisin helposti nyökännyt. Tervehtiäkseni. Ammatin paljastuttua osasin yhdistää. Olin 80-luvulla kolme vuotta töissä Petikossa. Bussilinjan 362 päätepisteessä. Gustafsson ajoi juuri tuota linjaa.

Olen jo jonkin aikaa aavistellut sairastavani varhaisdementiaa. Tunnistan kyllä tutut kasvot, mutta en muista kenelle ne kuuluvat. Joudun työpaikalla tapaamaan runsaasti erilaisia sidosryhmien edustajia. Kokoushuoneessa kaikki ovat tuttuja. Osaan muodostaa oikeat parit: naama ja nimi. Tiedän mitä tahoa kukin edustaa. Muistan mitä he ovat aikaisemmin kertoneet.

Sama naama puolivuorokautta myöhemmin Stockmannin herkkuosastolla vaikuttaa tutulta. En kuitenkaan saa nimeä mieleen. En osaa yhdistää naamaa oikeaan asiayhteyteen. Vaikeimpia ovat keskustelutilaisuudet. "Hyvää päivää kirvesvartta" tasoisen keskustelun pystyn käymään sujuvasti kenen kanssa tahansa, mutta kun toinen sanoo:

- "Olit oikeassa. Tarkistin asian. Se tapahtui juuri kuten epäilit"

Epäilin mitä? Olikohan kyse tärkeästäkin asiasta? Voinko kuitata sen nyt jollakin jonninjoutavuudella:

- Mitä minä sanoin. Nyt on hieman kiire. Palataan asiaan.
- Soittele huomenna, niin katsotaan miten asiassa edetään
- Tehdään näin. Huominenkin on hieman kiireinen. Jos en tavoita sinua, niin yritä sinä myös soittaa minulle.

Puhelimessa onneksi on tapana esitellä itsensä. Pitäisi varmaan hakeutua muistiklinikalle.

Haahkakoiraan salarakas

2005-06-07T08:38:00.000+03:00

Lintujen syysmuutto on käynnistynyt. Viimeiset haahkakoiraat kerääntyvät parhaillaan parviin suunnistamaan kohti Tanskan salmia. Juhannuksen jälkeen koiraita ei enää Suomen vesiltä löydy. Poikaset jää naaraiden kasvatusvastuulle. Kesän aikana opetellaan itsenäisen elämän alkeet: Ravinnon hankkiminen ja lentotaito. Naaraat poikueineen lähtevät miesten perään vasta syyskuulla.

Mutta mistä löytyy haahkakoiraan salarakas? Kuovinaaraat poistuvan yhtämatkaa. Jättävät omat poikasensa koiraiden vastuulle. Niin toteutuu tasa-arvo vesilintujen keskuudessa.

Lapsuuteen kuuluivat linturetket. Isän johdolla. Kuumaa mehua, joskus myöhemmin kahvia termospulloon. Juusto- ja makkaraleivät voipaperiin. Levy suklaata taskuun. Retki ei voi onnistua ilman ruokaa. Lopulta saappaat jalkaan, lakki päähän ja kiikarit kaulaan. Ai niin, karttaa ei pidä unohtaa.

Kesäkuu on yölaulajaretken aikaa. Vaikapa Viikkiin, Vanhankaupunginlahdelle, Laajalahdelle tai Porvarinlahdelle. Liikkeelle lähdettiin illalla auringonlaskun aikaan. Itään aina polkupyörällä. Laajalahdelle autolla. Luhtakerttunen, viitakerttunen, pensassirkkalinnut pitivät yöllistä konserttia. Satakieli säesti ja ruisrääkkä vetäisi soolon.

Liikenteen melu oli tauonnut. Yö oli lämmin. Saattoi rauhassa istua alas kivelle ja kuunnella. Kuunnella tuota luonnon omaa konserttia, missä sointujen kirjo korvaa viulut, sellot, rummut ja lyömäsoittimet.

Loka-marraskuun vaihteessa oli joutsenretken aika. Kohteena lähes poikkeuksetta Hankoniemi, jota ympäröiviin lahdenpoukamiin kerääntyy talven kynnyksellä satoja valkoisia kyhmykauloja. Viimeinen levähdyspaikka ennen pitkää muuttomatkaa. Tuohon vuodenaikaan sää on jo kovin vaihtelevaa. Toisinaan retkipäiväksi sattuu tyyni, pilvetön ja kuulas syyspäivä. Seuraavana vuonna rantakallioita voi piestä mereltä voimansa ammentava syystuuli ja räntäsade.

Retkikohteita oli yksi jokaiselle vuodenajalle. Puolet päiväretkiä - toinen puoli yöretkiä. Keskellä pimeitä talvea. Helmikuussa, pakkasten saattelemina marssimme Sipoon korpien yöhön. Pöllöjä kuuntelemaan. Isä osasi matkia pöllöjen ääntelyä. Houkutella niitä keskustelemaan kanssaan. Tutuksi tulivat helmipöllön puputus, viirupöllön vilkas huhuilu sekä huuhkajan kumea HUU - UU.

Vuosikierron viimeinen retkipäivä ajoittuu loppukeväälle. Toukokuu on arktisten lintujen muuttoaikaa. Kiikarit ja kaukoputket esille. Aamuvarhaisella rantakallioille. Vaikkapa Kirkkonummen Hirsalaan tai pienen venematkan päähän Sipoon Söderskärdille. Tuhansittain valkoposkihanhia, alleja, pilkkasiipiä. Yhden päivän aikana havaintopaikan ylise saattoi lentää jopa neljännesmiljoona yksilöä!

Ei minusta noilla retkillä ornitologia tullut. Ei edes luonnonharrastajaa. Unohtumattomia elämyksiä ne kuitenkin olivat. Jotakin sellaista mitä ei internetistä, tietokonepeleistä tai DVD-levyiltä löydy. Aitoja elämyksiä. Hetkiä, jotka vielä vuosikymmeniä myöhemmin nostavat hyvän mielen pintaan.

Yölaulajaretkiä järjestävää mm. Helsingin lintutieteellinen yhdistys sekä Espoon ja Helsingin kaupugit. Muualla maassa retkitietoa voi hakea BirdLife Finlandin sivuilta.

Elämänlanka katkeaa

2005-06-06T10:58:00.000+03:00

Keski-ikäinen mies makaa naama veressä linja-autopysäkillä. Siinä Kiasmaa vastapäätä. Ohi ajanut poliisi on pysähtynyt paikalle. Konstaapeli ojentaa nuorelle naiselle kumihanskat.

Nainen tarttuu maassa makaavaa miestä nenästä ja puhaltaa. Konstaapeli asettaa kämmenensä päällekkäin, sillä tavoin ristikkäin, miehen rintakehälle. Ja painaa oikeaoppisesti. Tätä on harjoiteltu lukuisia kertoja. Silti vain harva joutuu käytännössä soveltamaan taitojaan. Poliisi painaa oikein hartiavoimin. Joka painalluksella miehen maha ponnahtaa höllyen ilmaan.

Nainen tien toisella puolella tuijottaa kauhistuneena - kämmen suun eteen vedettynä. Elämänlanka on katkennut. Seuraavat minuutit näyttävät saadaanko se kurottua vielä umpeen.

Pillit ulvovat. Paikalle tulee toinen poliisiauto ohjaamaan liikennettä. Ambulanssi sekä ensihoitoyksikkö. Nainen kumihanskoissa siirtyy syrjään. Pyörii. Ei hetkeen tiedä, mitä pitäisi tehdä. Järkytys iskee vasta myöhemmin. Pelko siitä, että ei toiminut oikein. Ei ehkä sittenkään tehnyt kaikkea.

Mies on nyt ensihoidon ammattilaisten käsissä. Järjestelmän, joka takavuosina arvioitiin yhdeksi maailman parhaimmista.

Pysäkille pysähtynyt linja-auto siirretään näkösuojaksi. Näytös on päättynyt.

Ylioppilaskevät

2005-06-05T20:53:00.000+03:00

Ulos katsoessa olisi vaikea sanoa mikä vuodenaika on meneillään. Jos ei tietäisi. Kirkkaan vihreät lehden kielivän juuri puhjenneesta kesästä. Synkistelevä taivaanranta vihjaa syksyn olevan tuloillaan. Yli 30 000 abille päivä oli kuitenkin kirkas. Tästä eteenpäin alkaa oma elämä. Vielä tänä aamuna heistä lähes jokainen herää lapsuudenkodissaan - omassa turvallisessa sängyssä. Puolen vuoden päästä vähintään joka toinen elää jo omaa itsenäistä elämäänsä. Yksin tai rakastettunsa kanssa. Opiskellen tai töitä tehden. On aika sanoa hellät jäähyväiset lapsuudelle. Astua elämään jossa kaikki tuntuu olevan käden ulottuvilla. Pettymysten aika tulee vasta myöhemmin.

Viidentoista vuoden tauon jälkeen tämä oli minulle kolmas perättäinen kevät ylioppilasjuhlissa. Samalla myös viimen ennen seuraavaa pitkää taukoa. Veljentytär, se nuorimmainen, sai painaa valkolakin päähänsä. Haku arkkitehtiopintoihin on meneillään. Papereiden perusteella mahdollisuudet näyttävät ihan hyviltä. Muutto Otaniemeen on joka tapauksessa syksyllä edessä. Poikaystävän kanssa on jo hankittu kasa yhteisiä kalusteita autotallin nurkkaan odottamaan.

Eilen oli kuitenkin aika juhlia. Ensin shampanjaa, kakkua ja kahvia sukulaisten sekä ystävien parissa. Sitten luokkatovereiden luokse viettämään viimeistä yhteistä iltaa. Muodikkaisiin kesämekkoihin sonnustautuneita nuoria katsellessa ajatus vierähti pari vuosikymmentä taaksepäin. Omaan ylioppilaskevääseen 1982 sekä sitä kautta kevääseen 1984.

Tea oli pukeutunut valkoiseen läpikuultavaan mekkoon joka ikkunasta tulvivaa auringonvaloa vasten paljasti hänen muotonsa. Minimalistinen asuvalinta; vaalea mekko, pikkuhousut ja ylioppilaslakki veivät ainakin minun sydämen. Hänen sukulaistensa joukossa jouduin liikkumaan käsi housuntaskussa. Välttyäkseni noloilta tilanteilta. Häntä yritin houkutella alakertaan. Näyttääkseni tunteeni. Sen kesän nukuimme sylikkäin. Enimmäkseen siellä allakerrassa.

Syksyllä Tea lähti Jyväskylään opiskelemaan. Polkumme kohtasivat vain muutamia kertoja. Toissa keväänä silmäni pysähtyivät kuolinilmoitukseen. Tea oli nukkunut rauhallisesti pois Terhokodissa 38 vuoden ikäisenä. Kaipaamaan jäivät puoliso ja kaksi poikaa. Myöhemmin kuulin, että leukemia oli havaittu vain puoli vuotta aikaisemmin.

Naapurintyttö ja numerot lämpöpaperirullalla

2005-06-03T10:15:00.000+03:00

Pankkisali oli täynnä vuoroaan odottavia asiakkaita.
Sain lämpöpaperirullalta oman numeroni: 336

*324*

Kesäkuun alku merkitsi, että ensimmäiset pankkivirkailijat vaihtuivat kesäapulaisiin. Tiskin takana oli kolme viehettävää nuorta neitä, yksi vanhempi rouva ja nuori mies.

*325* *326*

Silmäni hakeutuivat vaaleaan parikymppiseen "naapurintyttöön". Iältään voisi olla vaikka oma tyttö. Hänelle heittäisin mielelläni muutaman flirttailevan letkautuksen.

*327*

Mutta kokemuksesta tiedän, että numeroni sattuu tuolle miehelle tai vanhalle rouvalle. Näin se on aina. Näin se oli silloinkin kun luokkatoverini oli pankissa töissä. En olisi halunnut hänen huomaavan olematonta saldoani ja hoitamattomia lainojani. Lähes aina jouduin hänen luukulleen. Vaikka kuinka muuta toivoin.

*328* *329*

Mietin mielessäni miltä naapurintyttö näyttäisi jos ei olisi piiloutunut tiskin taakse. Kasvonpiirteet olisivat ainakin suloiset. Iho pehmeää - hymy niin viaton.

*330*

Aivan kuin Lindalla. Kesällä 1981. Länsi-Pasilassa. Uudessa K-kaupassa.
Linda oli myös kesäapulainen. Abiturientti.
Minä asuin HOAS:silla - siinä vieressä.

*331* *332*

Kävin joka päivä ostamassa vähintään jäätelön.
Sellaisen suklaasydän eskimon.
Jotta sain flirttailla.

*333*

Sinä kesänä kaikki ostokseni menivät hänen käsiensä kautta.
Hänen olisi ollut helppo profiloida minut. Mitä syön? Mitä juon? Poltanko? Onko minulla aktiivinen seksielämä?

*334*

Kortsupaketin kohdalla hän katsoi silmiin ja hymyili.

*335*

Sen kesän jälkeen en ole Lindaa nähnyt. En edes ajatellut. Naapurintyttö palautti hänet kuitenkin mieleeni.

Asiakkaat vaihtuvat pankissa tiuhaan tahtiin. Tänään ei ole liikkeellä hitaita mummoja. Nuori mies pankkitiskin takana vaihtaa uuden numeron.

*336*

Se on minun. Mitä minä sanoin.

Tytyy tulla pian uudelleen. Jos vaikka käy parempi arpaonni.

Paluumatkalla töistä teen pienen mutkan. Normaalisti menen Kaisaniemestä metrolla kotiin. Tänään kävelin Kamppiin. Uteliaisuudesta näkemään uuden Kampin keskuksen. Jos kauppakeskukset kuten Itäkeskus muistuttavat ruotsinlaivoja. Niitä valkoisia kauppakujalla varustettuja. Niin tästä tulee mielen lentokenttä. Kirkkaan valot, välkkyvät opastimet sekä rauhattomat kulkijat. Kirjoja, kosmetiikkaa, makeisia, elektroniikkaa....
Aivan kuten lentokentiltä.

Menin liukuportaita alas metroon. Sellisti vietti kentällä pidemmän tovin.

Kirjoitan kunnes löydän...

2005-06-02T12:15:00.000+03:00

Olen saanut blogistani palautetta. Parin viestin verran. Ihan kannustavaa. Mutta samalla kyselevää. Miksi kirjoitan? Kuka olen? Kirjoitanko todella omista kokemuksistani?

Pohdiskeleva liftari analysoi oman blogin olemusta johdannossaan. Itse haaveilin blogin käynnistämistä jo vuoden päivät. Toisin kuin liftari, minä tulen kirjoittamaan ensimmäisen vuoden anonyyminä. Suojaan itseäni omilta paljastuksiltani. Pelkuruutta? Kyllä! Mutta samalla myös kunnioitusta teksteissäni esiintyviä lähimmäisiä - heidän yksityisyyttään kohtaan. Kaikki mistä kirjoitan perustuu omaan menneeseen elämääni. Anonyyminä voin olla rehellinen itselleni. Elämäni varrella kohtaamistani henkilöistä kirjoitan etunimellä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en kuitenkaan heidän omilla nimillä. Näin siksi, että minusta olisi tylsää puhua vain hänestä, miehestä, rouvasta, tytöstä. Toki voisin käyttää blogistaniassa yleistyneen käytännön mukaan vain etukirjaimia A, T ja J, mutta ihmisillä on yleensä nimi.

Kirjoittaminen ei ole minulle täysin vierasta. Lukijat ovat varmaan huomanneet että sanat kyllä löytävät tiensä toistensa perään ihan loogisessa järjestyksessä. Koulussa olin jopa ihan hyvä kirjoittaja. Siitäkin huolimatta, että minulla diagnosoitiin jo 70-luvun puolivälissä lukihäiriö. Pääsin kerran viikossa pieneen "testiryhmään" leikkimään erilaisia sanaleikkejä. Opimme varmaan jotakin ja opettaja sai aineiston väitöskirjaa varten.

Ylioppilasaine arvioitiin laudaturin arvoisiksi. Oikeenkirjoituksen kanssa sain pinnistellä kun kirjaimet tuppasivat menemään väärin päin. Muotoseikkojen vastapainoksi pystyin kirjoittamaan sekä faktaa, että fiktiota. Vieläpä sekoittamalla niitä toisiinsa oikeassa suhteessa.

Muistan hyvin erään äidinkielen tunnin oppikoulun kolmannelta tai neljänneltä luokalta. Opettajalla oli tapana lukea joka kerta pari kolme ainetta malliksi sekä antaa samalla niiden kirjoittajille kannustusta koko luokan edessä. Arvatenkin hän piti kirjaa näistä lukemistaan aineista, sillä lukuvuoden loppuun mennessä oli lähes jokaisen aine tullut kertaalleen luetuksi. Tällä kertaa hän teki kuitenkin poikkeuksen. Ilmoitti lukevansa yhden koulukiusaamista käsitelleen aineen nimettömänä.

Tunnin päätteeksi minua pyydettiin jäämään luokkaan. Luokanvalvojana toiminut äidinkielenopettaja kyseli niitä näitä? Kuinka koulu on sujunut? Miten viihdyn? Ja lopuksi kenestä kirjoittamani aine kertoi? Olin hieman vaivautunut. Valitusta tyylilajista huolimatta kyse oli puhtaasta fiktiosta johon olin mielenkiinnon ylläpitämiseksi sisällyttänyt luokkatovereiden, opettajieni ja koulun henkilökunnan luonteenpiirteitä. Sain aineesta hyvän numeron. Seuraavat kuukaudet koin olevani luokanvalvojan erityisen silmälläpidon alla. Taisin kirjoittaa vakuuttavammin kuin puhua.

Kouluvuosien jälkeen kirjoittaminen muutti muotoaan. Nuoruuden haaveeni kirjoittamisesta suuremmalle yleisölle ei koskaan toteutunut. Kirjailijan tai toimittajan ammatista en sentään edes haaveillut, mutta joskus saatoin nähdä itseni jonkin lehden säännöllisenä avustajana tai kolumnistina. Silti tekstejäni taitaa löytyä kaikista suuremmista kirjastoista. Sieltä käsikirjaston puolelta sanakirjojen vierestä. Kymmenen vuoden aikana ylitarkastajana valtionhallinnossa kirjoitin tuhansia muistioita, joista yksittäiset luvut tai kappaleet löysivät lopulta tiensä komiteamietintöihin ja lakiesitysten perusteluteksteihin. Mutta kuinka moni on lukenut vaikkapa Virallista lehteä tai valtiopäiväasiakirjoja.

Mutta miksi? Miksi nyt? Kirjoittaminen on ollut piiloutunut haave. Kun se myös on keskimääräistä vaikeampaa, siitä muodostuu haaste. Haaste jonka haluan voittaa. Haluan oppia kirjoittamaan jotakin, minkä uskallan lopulta julkaista. Vaikkapa lehtikolumnien tai avoimesti omalla nimellä kirjoitetun blogin muodossa.

Kirjoittajana minulla on paljon opittavaa. Ensi viikolla aloitan ilmaisun tiivistämisestä. Blogissa ei ole kysymys perustelumuistiosta, missä kaikki mahdollisuudet ja olosuhteet tulee kuvata yksityiskohtaisesti. Jotain saa jättää lukijan oivalluksen varaan. Seuraavaksi paneudun tekstin elävyyteen. Opettelen kirjoittamaan tuoreesti ja elämänmakuisesti. Ehkä hieman nostalgialla höystettynä kun kyse on menneestä maailmastani. Vasta lopuksi voin kerrata kieliopin.

Toinen syy kirjoittamiseen on oppia jäsentämään omia tunteitaan. Ja lopulta myös ilmaisemaan niitä luontevaksi. Olen kasvanut suomalaiseksi mieheksi, jonka tunteet on betonoitu jonnekkin syvälle sisuskaluihin. Ne on siellä. Sen tiedän. Mutta miten saan ne esille?

Tulen kirjoittamaan anonyymisti vuoden verra. Kesäkuun 1. päivänä 2006 avaan uuden blogin. Avoimesti omalla nimelläni. Tai vaihtoehtoisesti lopetan, mikäli en vuodessa opi kirjoittamaan aidosti, tiiviisti ja elämänmakuisesti omista tuntemuksistani. Aina voi hakea uutta virkaa ja jatkaa muistioiden parissa.

Kaunis mieli

2005-06-01T11:25:00.000+03:00

Kolmannen huoneen kynnyksellä miettii mitä ihmisen sisäisessä maailmassa tapahtuu, kun ulkoinen niin vääristyy, että lähimmäinen sitä hätkähtää. Muistan, että meille opetettiin jo koulussa ihmismielen olevan monimutkaisempi järjestelmä kuin yksikään supertietokone. Mutta sekin voi mennä sekaisin siinä missä mikä tahansa tietsikan käyttöjärjestelmä. Erona on, että alkuperäisiä asetuksia ei voi napinpainalluksella palauttaa, eikä uutta käyttistä ladata CD:ltä. Olen joutunut seuraamaan läheltä kahden tuttavan mielen järkkymistä.

Leena oli liki 50 vuotias sähköinsinööri. Perheenäiti, jonka nuorin tyttö kävi lukiota. Pojat olivat jo muuttaneet kotoa pois. Vapaa-aika kului puutarhan, koirien ja golfin parissa. Sellainen rauhallinen, määrätietoinen ja asiallinen rouva. Osaatte varmaan kuvitella tyypin.

Kerran kevättalvella olimme palaamassa seminaarimatkalta yhteisellä kyydillä, kun Leena aivan yht´äkkiä parahti "Auts" ja kertoi tuohtuneena kuinka vastaantulevasta autosta tykitetään häntä. Sama Nissan oli seuraillut häntä jo viikkoja työmatkoilla. Leenan oli ollut pakko lopettaa autoradion kuuntelu , koska tuo sädetykki kohdistetaan juuri radioaalloista. Olivat yön aikana asettaneet valvontalaitteita myös lamppupylväisiin kodin ja työpaikan läheisyydessä. Niistäkin tuntui pieni kipu aina ohitse kävellessä.

"Häh" oli ensireaktiomme. Emme lähteneet väittämään vastaan, mutta emme myöskään löytäneet oikeita sanoja. Viimeiset 50 kilometriä ajoimme pitkän hiljaisuuden vallitessa. Pari viikkoa myöhemmin Leena jäi sairaslomalle. Kierre avohoidon ja laitoshoidon välillä on jatkunut pian 5 vuotta.

Pekka oli pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut opiskelija. Tutustuimme toisiimme murrosiän kynnyksellä yhteisillä partioleireillä. Isä toimi käräjätuomarina pienessä rannikkokaupungissa. Ensi yrittämällä oikeustieteelliseen päässyt Pekka oli lukemassa tuomariksi jo kolmannessa sukupolvessa.

Joskus toisen opiskeluvuoden keväällä yhteydenpito välillämme harveni. Siihen saakka olimme kiertäneet tiiviisti yhdessä Helsingin opiskelijabileitä ja baareja. Mielessä meillä oli vain yksi asia: tytöt. Pidimme jopa leikkimielisesti kirjaa siitä kumpi sai useammin.

Tuona keväänä Pekka oli kuitenkin löytänyt uusia, mielestäni kovin epämääräisiä ystäviä. Hän kävi salaperäisissä kokouksissa ja halusi harvalukuisilla baarireissuillamme keskustella tyttöjen iskemisen sijasta uusnatseista, asekätkennästä, CIA:sta ja vastaavista minulle kovin vieraista teemoista.

Kunnes eräänä torstai-iltana ovisummeri soi. Hätääntyneen oloinen, pelokas ja hikinen Pekka oli pyrkimässä sisään. Verhot vedettiin tiukasti ikkunoiden eteen. Valot sammutettiin. Pekka kertoi tarvitsevansa turvapaikkaa, kunnes hänen ostamansa pistooli toimitettaisiin seuraavana päivänä.

"Pistooli" kauhistuin.
"Mitä helvettiä sinä olet tekemässä?" kysyin.

Sain kuulla värikkään tarinan siitä, kuinka uusnatsit ovat seuraavalla viikolla valtaamassa Helsinkiä. Hyökkäyskäsky oli juuri annettu television välityksellä. Hänet oli kuitenkin solutettu "myyräksi" yhteen tärkeimmistä soluista. Tehtäväksi oli annettu tuhota kumouksen johtajat.

Pekka kertoi menneiden viikkojen kokemuksistaan sydänverellä. Pelko ja ahdistus näkyi hänen kasvoistaan. Nyt ei ole kysymys mistään opiskelijapilasta. Lupasin auttaa ja pyysin saada kutsua paikalle myös Lassen. Yhteisen tuttavamme noilta edellä mainituilta baarikierroksilta.

Lassen repiminen tuoreimmat valloituksen vierestä ei ollut helppoa. Kiertelin, kaartelin puhelimessa niitä näitä. Tarvitsin paikalle asiantuntijan. Lasse oli kuitenkin valmistunut lääkäriksi.

Vielä samana yönä saatoimme Pekan pienellä viekkaudella Hesperian päivystykseen. Hänen matkastaan tuli neljän kuukauden mittainen. Ensin Hesperiassa ja myöhemmin Tammisaaressa. Hoitojakso jäi ainoaksi. Pekka palasi normaalin opiskelijaelämän pariin. Ehkä hieman rahoittuneena. Bileitä kiersimme vielä muutaman vuoden, kunnes hän löysi tulevan vaimonsa.

Vaikeinta pojan sairastuminen oli hänen vanhemmilleen. He eivät hyväksyneet sitä, että olimme vienneet Pekan mielisairaalaan. Pekan paranemisen jälkeen asiaan ei palattu kuin kerran.

Pekka toteutti unelmansa. Hänellä on tänään vaimo ja kaksi teini-ikäitä lasta; tyttö ja poika. Kotikaupunkinsa käräjätuomarina hän on arvostettu mies. Olimme kolme vuotta sitten Lotan kanssa Pekan tyttären rippijuhlissa. Ihastelimme ääneen heidän onnellisen tuntuista perheidyyliä. Poislähtiessämme Pekan äiti tuli perässämme ja lausui hiljaa:

"Kiitos. Siitä mitä teitte silloin. Se oli ystävän teko. Ylpeytemme ei vaan antanut silloin periksi hyväksyä tosiasioita."

Otsikko Kaunis mieli viittaa Ron Howardin saman nimiseen elokuvaan nerouden ja hulluuden välillä kamppailleesta John Forbes Nash juniorista. Se antaa ainakin toivoa. Mielen järkkyminen on sairaus siinä missä sydäntauti tai syöpä. Kaikkien niiden kanssa voi elää vielä pitkän antoisan elämän. Kaikista niistä on myös mahdollista parantua pysyvästi.

Valkoisen kepin kanssa kulkeva näkövammainen saa kadulla meiltä apua. Vähintäänkin katsomme mielessämme onko hänen etenemänsä reitti turvallinen. Ääneen noituvan ja käsiään viuhtovan miehen kohdalla käännämme vaistomaisesti pään pois.

Huonossa hapessa

2005-05-31T11:50:00.000+03:00

Se alkoi jo sunnuntai-aamuna. Herätessä. Pieni möykky kurkussa. Hetkellinen kivun tunne nielussa. Maanantaina möykky oli kasvanut. Ensimmäiset sanat olivat vaikeita. Ääni lähti asteen pari matalammalta. Sängystä noustessa tuntui hento vilun väristys. Tiesin mitä oli tulossa.

Tänään se on päällä. Käpristyin viluissani vällyjen väliin. Annoin puhelimen soida pitkään kykenemättä vastaamaan:

- hrmhrm hairhiom
- Anteeksi missä, kysyi soittaja

Ääni on kadoksissa. Keuhkot rahisevat, eikä henki kulje normaaliin tapaan. Olen sanan mukaisesti huonossa hapessa. Jossain vaiheessa joudun käymään kaupassa. Mutta kuinka kipuan takaisin tänne viidenteen kerrokseen. Lepäänkö joka tasanteella? Olenko hitaampi, kuin tuo kolmosen mummo?

Liman määrä lisääntyy. Ensi yönä se täyttää nenäkanavat ja kuivuu ärsyttävinä klimppeinä hengitysteihin. Jokainen tunnistaa sen hetken kun lima muodostaa kesken unien kalvon henkitorveen. Heräämisen siihen kun henki ei enää kulje. Paniikki valtaa mielen sekunniksi pariksi.

Mindy tarinoi Holopaisen paniikkikohtauksesta. Siitä kun hengitys tuntuu pysähtyvän. Vastaavat kauhun hetket olen saanut kokea pariin otteeseen. En tosin paniikkohtauksen seurauksena.

Olimme 1980-luvun alussa poikaporukassa menossa laivalla Ruotsiin. Pääsimme ravintolaan naukkailemaan snapseja. Nuoren miehen uholla pohjanmaan kautta. Kunnes lasin sisältö, todellisuudessa ehkä pieni pisara siitä, valui henkitorveen.

Se loppui siihen paikkaan. Veri tuntui pakkautuvan päähän, eikä henki kulkenut. Paniikki oli valtava kun ryntäsin kohti laivan käytävää. Minne? En tiedä.

Toisen kerran kohtasin saman tunteen muutama vuosi sitten. Runeberginkadulla, työpaikkani oven edessä. Kuivalla, pölyävällä kadulla. Sain hengitysilman mukana sisää ilmeisesti normaalia suuremman hiukkasen. Sellaisen joka sitten asettui sopivasti henkitorven rihmastoon ärsyttämään.

En enää pelkää sydänpysähdystä, enkä verisuonen katkeamista päässä. Kaikki on silloin hetkessä ohitse. Mutta pelkään tukehtumista. Sitä hetkeä, jolloin tajuan että en enää saa ilmaa sisään. Siksi pilkon pihvin lautasella aina huolella pieniksi paloiksi. Siksi järkytyin syvästi myös työtoverini kohtalosta. Hän jäi 40 vuotta täytettyään eläkkeelle keuhkoahtaumataudin vuoksi. Vetää kaupungilla perässään pientä happipulloa, josta letkut kulkevat nenään. Kulkee viikko viikolta yhä lyhyemmin askelin.

Tällä kertaa oma tautini on ohitse muutamassa päivässä. Loppuviikosta siitä muistuttaa enää kuiva metallin makuinen yskä.

Kuka muistaa Joren?

2005-05-30T08:17:00.000+03:00

Spurgun näköinen kaveri kävelee Itäkeskuksen käytävällä kohti. Nuhruiseen pusakkaan ja vanhoihin lenkkareihin pukeutuneella päivettyneellä miehellä on iloinen virnistys naamallaan. Olen varma, että hän on aikeissa pummata muutaman kolikon päiväkaljaan. Muutan kävelysuuntaa kymmenkunta astetta. Kaveri tekee saman korjausliikkeen ja tervehtii minua äänekkäästi omalla nimelläni.

Sehän on Jore. Muutaman vuoden minua vanhempi kaveri, jonka kanssa vartuimme samassa lähiössä. Joren isä oli johtajana isossa mainostoimistossa. Muistan, että hän oli räikeän punaisella Mersulla ajanut kiireinen mies. Paljon matkoilla - vähän aikaa perheelle. Toimisto meni nurin joskus 80-luvun alkupuolella. Perhe muutti pian sen jälkeen rivitalosta pienempään kerrostaloasuntoon. Isää olen nähnyt vuosien varrella musta baskeri päässä kuljeskelemassa pitkin Herttoniemen raitteja ja kahviloita.

Jore oli toimelias poika, joka ei ehtinyt kouluja käymään. Jotakin pisnestä oli koko ajan käynnissä. Muistan hyvin nuo elviksen elkeet kun hän liituraitapuvussa vieraili vanhempiensa luonna. Jossain vaiheessa hän oli muuttanut naapurikuntaan ja lähtenyt mukaan politiikkaan liberaalien listoilta. Hetkellisesti hän pääsi jopa lehtien palstoille, kun kunnan napamiehet olivat riitautuneet siitä kenen rakennusliike saa uusimman kaavahankkeen toteutettavakseen. Jore oli luvannut tukensa toiselle. Vastineeksi hänet istutettiin kunnanhallitukseen ja luvattiin hienolla tittelillä varustettu työpaikka kyseisen napavaikuttajan firmasta. Gloria oli kuitenkin vain hetkellistä, sillä riitapukarit löysivät taas nopeasti toisensa. Jorea ei enää tarvittu. Jutut kertoivat että kunnanjohtajan autonkuljettaja oli kuitenkin säälistä kuljettanut häntä vielä jonkin aikaa kekkreiltä toisille.

Joren ja liberaalien kausi politiikassa päättyi pian noiden tapahtumien jälkeen. Eräänä päivänä Jore oli ilmestynyt takaisin - ensin vanhempiensa nurkkiin ja hieman myöhemmin muutaman korttelin päässä sijaitsevaan vuokrataloon. Päivät kuluivat lähiseudun baareissa. Niillä reissuilla hän tutustui myös Waldeen, pyörätuolilla liikkuvaan yksinäiseen mieheen, jonka oli vaikea löytää arkeensa muuta sisältöä kuin samoissa kuppiloissa istumisen. Waldella oli kuitenkin säännöllinen toimeentulo. Hän oli työtapaturmassa loukkaantunut betoniraudoittaja. Joresta tuli hänelle vakituinen vieras aina kuukauden 20. päivänä, jolloin työkyvyttömyyseläke maksettiin.

Jore oli käynnyt korkealla ja tippunut. Se oli sattunut niin, että kipua piti lääkitä viinalla. Toimeentulo hankittiin milloin mistäkin. Paljon myöhemmin kuulin, että Joren tavarat oli eräänä päivänä kannettu jätesäkeissä jalkakäytävälle talon eteen. Isä ei sen jälkeen puhunut pojastaan, eikä kukaan kehdannut kysyä.

Minäkään en jäänyt vaihtamaan kuulumisia. Tervehdin kohteliaasti ja jatkoin matkaa.

Mitä vittua sä kyyläät?

2005-05-29T18:30:00.000+03:00

"piip", "piip"

Kännyn hento piippi oli hukkua metron hälyyn.

"Mitä vittua sä kyyläät?"

Häveliäs vilkaisu sivulle varmisti ettei kukaan kanssamatkustajista lue viestejäni. Se oli Lotta. Oli bongannut minut uimahallin kahviossa tuijottamassa kuppi kädessä kohti allasta. Tietenkin tiesin että hän oli menossa sinne siskonsa perheen kanssa. Mutta kuinka hän saattoi kuvitella, että olisin siellä hänen vuoksensa. Ihmettelen kuinka kieroontuneesti hän nykyisin ajattelee.

Ei tästä ole montaa vuotta, kun hän olisi aidosti ilahtunut tulostani.

***

Marjut linkkasi testiin: Mitä olitkaan edellisessä elämässäsi:

"You were born somewhere in the territory of modern USA South-West around the year 1775.
Your profession was that of a philosopher and thinker
.
Your brief psychological profile in your past life:
Timid, constrained, quiet person. You had creative talents, which waited until this life to be liberated. Sometimes your environment considered you strange.

The lesson that your last past life brought to your present incarnation:
Your main task is to make the world more beautiful. Physical and spiritual deserts are just waiting for your touch. Keep smiling!

Do you remember now?"

Ehdottomasti!

Bernin ihme

2005-05-28T11:08:00.000+03:00

Reetta Räty siteerasi NYT -liitteen elokuvapalstalla toukokuun alussa Anni Sinnemäen kolumnia vuodelta 1998 yksin päiväelokuvissa käymisen ihanuudesta. Ei taida Anni nykyisin ehtiä täysistunnoista päiväelokuviin. Minä sen sijaan päätin työviikkoni iltapäiväelokuvaan. Sodan arvista toipuvassa pikkukaupungissa varttuneen 11-vuotiaan Matthias Lubanskin valinta Bernin ihmeessä kentälle aina viimeisenä pentuna toi elävästi mieleen omat kouluvuoteni. Matthiaksen isä kehotti poikaansa panostamaan omiin vahvuuksiinsa ihailemansa maajoukkuepelaajan jäljittelemisen sijasta. Kunpa olisin saanut vastaavan elämänohjeen pari vuosikymmentä sitten.

Yksittäisestä elämänviisaudesta huolimatta isä-Lubanskin paluu 11 vuoden sotavankeudesta takaisin perheensä pariin oli yhtä helvettiä. Ukko oli säälittävän eksyksissä kun hän vaimonsa syntymäpäiväksi valmisti paistin Matthiaksen lemmikkikaneista. Kesti pitkään ennen kuin sodassa ja vankileirillä kuriin tottunut isä oivalsi poikansa elämänviisauden: "Isä, kyllä sakalainen mieskin voi itkeä".

Sediksen bloggaritestin mukaan olen INTJ, eli tiedemies. Ehkä se selittää, miksi elämä on aina välillä hieman hakusessa ;)

Sauna

2005-05-27T12:47:00.000+03:00

Jokainen kaipaa paikkaa missä rauhoittua - nollata ajatuksensa. Minulla niitä on kaksi; toinen kaukana ulkosaaristossa. Siellä minne pääsen aivan liian harvoin. Toinen kotona - heti eteisen nurkasta ensimmäinen ovi vasemalle. Minusta on kasvanut himosaunoja.

Lapsuuden saunamuistot olivat eräänlainen riitti. Itä-helsinkiläisen lähiön 50-luvun lopulla rakennetuissa kerrostaloissa ei tietenkään ollut huoneistokohtaista saunaa. Sellaista ei löytynyt edes aluetta reunustavista rikkaampien perheiden asuttamista rivitaloista. Meidän sauna sijaitsi kellarissa - aivan talon toisessa päässä. Kesällä kiersimme ulkokautta, mutta pienen pojan mieleen piirtyi lähtemättömästi toinen reitti pimeiden kellarikäytävien lävitse. Oli jännittävää tirkistellä naapureiden komeroista pilkistäviä tavaroita: Peltiautoja, nukkekoteja, pelejä, puukelkkoja, vanhoja Aku Ankkoja....

Myöhemmin istuin useina talvi-iltoina naapurirapun Kaisan kanssa samassa kellarikäytävässä juttelemassa. Kouluun menimme aina eri matkaa. Pihalla kuljimme omissa poika- ja tyttöporukoissa. Muiden läsnäollessa vaihdoimme korkeintaan muutaman sanan. Silti olin aina onnesta puhki kun opettaja määräsi meidät samaan ryhmään. Kellarissa koin myös ensisuudelman - kömpelön yritelmän hakea läheisyyden rajoja. Ne kuukaudet halusin intohimoisesti, mitä se pienen pojan kohdalla tarkoittaakin, elää Kaisan elämää. Kunnes kaikki oli yhtenä päivänä ohitse. Kaisa kertoi perheensä muuttavan. He olivat ostaneet oman asunnon Hakunilasta - metsän keskelle kohonneesta uudesta lähiöstä. Minun oli vaikea pyyhkiä Kaisaa mielestäni. Istuin kevätiltoina yksin kellarissa - juuri siinä samalla paikalla. Elin yhä uudelleen ja uudelleen niitä talvi-iltojen keskusteluja - sitä ainoaa suudelmaa. Kesällä fillaroin Hakunilaan vain havaitakseni että Kaisa oli löytänyt uudet kaverit ja kiinnostuksen kohteet. Pienten sielujen sympatia välillämme oli haihtunut. Olimme vain entisiä naapureita ja luokkatovereita.

Lapsuuden saunapäivä oli lauantai. Saunareissuun liittyi olennaisesti TV. Naapurilähiön Pilvi oli nuoren pojan etäinen ihastuksen kohde, jonka elämänvaiheista imin aineksia omiin haaveisiini. Minun oli muutenkin helppo samaistua Lieslahden perheeseen. Isä Kalevo (Keijo Komppa) oli kirjanpitäjä tai tilintarkastaja, kun oma isäni oli verovirkamies. Perheen äiti (Helena Haavisto) oli sosiaalityöntekijä, kuten myös oma äitini. Seurasin silmät tapittaen kun ohjelmassa käsiteltiin ikäisteni - tai vuoden pari vanhempien - nuorten suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, lintsaamiseen, alkoholiin, imppaamiseen, musiikkiin, kotiintuloaikoihin...

Muistelen, että saunoimme 70-luvun alkuvuosiin saakka koko perhe; isä, äiti, isoveli ja minä, yhdessä. Saunan päätteeksi vanhemmat palasivat television ääreen seuraamaan lauantaitansseja. Isoveli lähti usein ulos ja minä taisin vetäytyä ahmimaan viisikko-kirjoja tai muita vastaavia opuksia, joita kannoin kirjastosta kilokaupalla kotiin. Pian noiden onnellisten vuosien jälkeen tapahtui dramaattinen käänne. Äitini sairastui vakavasti ja kuoli 1973. Isoveljeni vietti yhä tiiviimmin viikonloput omissa kaveriporukoissa. Kulutimme vuoden, parin ajan viikonloput kahdestaan isäni kanssa, kunnes partioharrastukseni täytti viikonloput reduilla, kursseilla ja muilla tapaamisilla.

Partiotapaamisten myötä saunomiseenkin tuli uusi jännittävä elementti; sekasaunat yhdessä ikäisteni tyttöjen kanssa. Eroottinen lataus oli valtava, vaikka kiistimmekin sen käytäntöä jatkuvasti paheksuneille vanhemmille partiojohtajille ;) Olin jonkin aikaa seurannut kiinnostuneena, ehkä myös hieman hämmentyneenä tyttöjen kropassa tapahtuvia muutoksia. Kuinka heistä yksi toisensa jälkeen kasvoi naiseksi.

Tänään sauna on minulle paitsi peseytymispaikka, niin ennen kaikkea paikka rauhoittua. Paikka koota omia ajatuksia. Eräänlainen alttari, jonka ääressä hiljentyä. Saunan merkitys kävi korostetusti ilmi, kun eron jälkeen pari vuotta sitten jouduin muuttamaan vuodeksi saunattomaan kämppään. Enhän minä voi hiljentyä vain kerron viikossa määrätyllä kellonlyömällä. En!

Hävitty taistelu

2005-05-26T13:35:00.000+03:00

Painoin päätäni tyynyyn yhä kovempaa. Viime hetken taistelu heräämistä vastaan oli käynnistynyt. Aurinko paistoi avoimesta ikkunasta, mutta kello ei voi olla kuin korkeintaan seitsemän. Olinhan herännyt koko viikon kukonlaulun aikaan.

Kännykän vaimea pirinä kertoi, että taistelu oli lopulta hävitty. Jalat jäykkinä laahustin hakemaan aamulehteä. Hesarin lomasta löytyi seitsemän kirjettä sekä Pirkka. Tietokoneen kello näytti puolta yhtätoista. Aamun saldo: 17 sähköpostia, 2 vastaamatonta puhelua sekä 1 tekstiviesti. Alkoipa loistavasti tämäkin päivä.

Eilen palasin työhuoneelta baarin kautta kotiin, kun näytti siltä että Hyypiän ja "poolin" mahdollisuudet kannuun olivat menneet. Ensimmäinen tuoppi kädessäni tuijotin screeniä minuuttikaupalla tajuamatta pelin olevan tasan.

- Missä helvetin välissä ne tuonkin tekivät?

Jalkapallon suhteen olen penkkiurheilijanakin täysi amatööri. Fanitan korkeintaan joukkueita joissa on suomalaisia mukana menestymässä. Mystinen juttu, nuo sinirillit. Järkiminä kertoo, että autourheilu on tarpeetonta luonnonvarojen tuhlausta, mutta silti seuraan salaa Kimin ja Mikan menestystä. Tennis on kuitenkin eri maata: Jarkko Niemisen menestystä kehtaa kehua myös ääneen.

Rikas, rakas - köyhä, varas

2005-05-25T10:22:00.000+03:00

Bongasin viikonlopulla Anttilan DVD-hyllystä 70-luvun lopun kulttisarjan "Rich Man, Poor Man" minkä 12 jaksoa tuli ahmittua viikonlopun sekä alkuviikon yön tuntien aikana. Muistoihini oli piirtynyt ensikatsomalta useita vahvoja kohtauksia. Tomin ja Falconettin taistelu ja monet muut tuntuivat nyt paljon pliisummilta. Jälkikäteen saatoin nauraa, kuinka silloin pidin Rudya hetken aikaa jopa ihanteenani. Ihmismieli on myös tehokas sekoittamaan muistoja. Kaipasin joitakin kohtauksia, joita levyiltä ei löytynyt ollenkaan. Olin varmaan sekoittanut mielessäni eri ohjelmia keskenään.

Vihdoinkin oli aika kaivaa pyörä talvitelakalta esiin. Latasin Music Storesta erään nuoren naisen innoittamana The Perishersin albumin Let there be morning ja lähdin polkemaan kohti Pirkkolaa ja Haltialaa. Ilman korvanappeja olisin kuullut ketjujen kitinän, mutta nyt havahduin vasta kun veto polkimista katosi. Ruskean ruosteen peittämät ketjut olivat menneet poikki. Ehkä polkupyörän keväthuollossa on sittenkin jotain mieltä.

Takaisin kouluun

2005-05-24T22:38:00.000+03:00

Sain kutsun tilaisuuteen, joka pidettiin sattumalta vanhassa koulussani. Oikeastaan mikään ei näyttänyt muuttuneen. Yläkerran rappujen alla oli sama rikkinäinen pulpetti, jonka muistan jo omalta abivuodeltani. Kuitenkin koulun päättämisestäni on kulunut pieni elämä. Kukaan kevään abivuosikerrasta ei edes ollut syntynyt silloin kun päähäni painettiin valkolakki.

Tässä samassa samassa salissa olin osallistunut tuhansiin aamunavauksiin. Muistot täyttivät mieleni niin, että ajatus herpaantui yhtenään päivän juhlapuhujasta. Miehestä näki, että hänelle tärkeintä juuri nyt oli tämä hetki kun hän pääsi puhumaan satapäiselle yleisölle. Saatoin kuvitella, kuinka kuivakkaa ja kuluneiden fraasien täyttämää puhetta oli viimeistelty koko edellinen ilta. Kuinka nyt hieman väsyneeltä näyttänyt puhuja oli valvonut jännityksestä koko edellisen yön. Ja kuinka huonosti istuva pikkutakki oli käyty hakemassa ruotsalaisomisteisesta vaatekaupasta aivan viime hetkellä. Hänen hetkensä oli kuitenkin juuri nyt.

Omat ajatukseni palasivat palasivat yhtenään kouluvuosiin. Silmieni osuessa katon rajassa sijaitseviin ilmastointikanaviin muistin jopa unen, jossa olin istunut tällä samalla paikalla. Olin tuolloin juuri havahtunut elämän rajallisuuteen ja pelkäsin kuolemaa. Unessani koulukirjojen Jeesuksen näköinen mies oli tullut noista ilmastointiputkista ja sanoi minulle jotakin mitä en enää pysty muistamaan. Tuo uni vaivasi minua tuolloin pitkään, vaikka ymmärsin sen olleen oman alitajuntani tuote.

Tilaisuuden päätteeksi saatoi päivittää vanhan opettajakuntani elämäntilanteen. Viimeinen minua opettanut oli jäänyt tänä keväänä eläkkeelle. Sympaattinen matematiikan opettaja oli sairastunut Alzhaimerin tautiin ja sydänsurujen murtama liikunnanopettaja oli juonnut itsensä hengiltä.

Mennyt maailmani..

2005-05-23T22:59:00.000+03:00

Olin 90-luvun alkupuolella ravintolassa mielestäni elämäni naisen kanssa. Henna oli minua liki 10 vuotta nuorempi - uskomattoman älykäs ja sosiaalinen. Kerroin kuinka Rob Reinerin elokuva "Stand by Me" oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Hän kertoi innostuneesti omista omista haaveistaan ja suunnitelmistaan. Minä vastasin muistelemalla omaa lapsuuttani.

Kymmenen vuotta myöhemmin olin juuri palannut puolen vuoden työkomennukselta Ugandasta. Järjestellessäni paluuseen liittyviä käytännön asioita törmäsin verkon välitöksellä Susannen. Vaihdoimme varmaan parin kuukauden ajan päivittäin useita viestejä. Kun Susanne yritti hienovaraisesti ehdottaa tapaamista, minä mainitsin tavanneeni sattumalta Hennan. Tuon tapaamisen herättämistä muistoista raportoin usean viestin verran kunnes kirjeenvaihto harveni päivittäisestä viikoittaiseen ja lopulta täysin satunnaiseen.

Vaikeinta on huomata elää haaveiden ja muistojen välissä.