Hotelli Búðir

Islanti on kallis maa. Siellä tulee harvemmin lomailtua omilla rahoilla. Islanti on myös tavattoman kaunis maa. Kun sinne aina silloin tällöin joutuu työn puolesta, on hyvä varata myös muutama lomapäivä myös itselle. Näin keskustelimme konferenssin päätösillallisella runsas viikko takaperin Åsan - ruotsalaisen kollegan kanssa.

Heti seuraavana aamuna saimme siirrettyä paluulentojamme viikonlopun ylitse. Ja vuokrattua auton, joka tuotiin ystävällisesti hotellin eteen. Vasta autossa mietimme, mihin suuntaisimme. Reykjavikin ympäristön kohteet, geysirit, Þingvellir, Gullfoss oli koluttu jo tämän sekä aikaisempien kokousten oheisohjelmissa.

Saaren ympäri emme ehtisi muutamassa päivässä ajaa, mutta lähdimme länsirannikkoa myöten kohti pohjoista. Ajoimme vuonojen rantaa myötäilevää tietä, aina välillä pysähtyen maisemia ihailemaan. Olin edellisen kerran käynyt täällä liki 20 vuotta sitten - nuorena miehenä.

Yöpymispaikkaa pohtiessamme muistelin erästä pientä punaista maalaishotellia, jossa olin viettänyt muutaman yön 80-luvun lopulla. Nimeä en muistanut, enkä edes tarkkaa sijaintia. Tiesin vain, että hotellini oli ollut jollain tapaa kuuluisa jo silloin.

Tienviitta Budir palautti paikan mieleeni. Hotelli Búðir Snæfellsbæssa oli se muistojeni majapaikka. Täällä olin tavannut englantilaisen tytön, viettänyt muutaman intensiivisen päivän läheisellä vuorella reippaillen ja laava-aroilla ratsastaen. Sekä muutaman intohimoisen yön hotellin vaaleanpunaisessa pitsikoristellussa 40-lukua henkivässä morsiussviitissä. Tänne olin halunnut tuoda myös ex-puolisoni heti tapaamisemme jälkeen. Se matka ei koskaan toteutunut ja Búðir oli hiipunut pikku hiljaa unholaan.

Nyt nousemme autosta tutussa pihapiirissä ja maisemassa. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan. Hotelli ei vastaa yhtään muistikuviani. Muistoihini on syöpynyt punainen, hieman ränsistynyt rakennus. Merkittävästi pienempi kuin tämä. Vastaanotossa kuulemmekin, että vanha vuonna 1948 rakennettu hotelli oli palanut helmikuussa 2001.

Hotellin paikalla sijainnut kylä oli palanut usein aikaisemminkin. Ainoa mitä vanhasta Búðirin kylästä on jäljellä on kirkko. Se rakennettiin alun perin tietoisesti etäälle kylästä.

Myös uusittu hotelli Búðir onnistui tarjoamaan ikimuistoisen viikonlopun. Olimme Åsan kanssa samaa mieltä, kun Keflavikissä hyvästelimme toisemme sunnuntai-iltana.

Viktor Konovalenko

Viktor Konovalenko - kuvaa katsoessa nimi kaivautui välittömästi esiin muistin syövereistä. Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen legendaarinen maalivahti joskus 1960- ja 1970-lukujen taitteessa.

Vietin illan kotona - pahvilaatikoiden keskellä. Olin päivän mittaan raahannut toista kymmentä laatikollista henkilökohtaisia tavaroita varastolta takaisin huoneistooni. Asuntooni, jonka olin vuokrannut puoleksi vuodeksi kauppakorkeakouluun kansainväliseen vaihtoon tulleelle opiskelijalle. Jossa nyt oli nähtävissä opiskelijaelämän - varmaan useiden myöhään jatkuneiden bileiden - jäljet, vaikka vuokralainen oli tunnollisesti kämppää kuurannutkin ennen avainten palauttamista.

Yhdestä laatikosta löytyi tuo pino jääkiekkoilijoiden kuvia - keräilykortteja, joita silloin 70-luvun alussa ostettiin R-kioskista. Keräilykansiossa oli paikat MM-kisoissa pelaaville maajoukkueille, kansallisen mastaruussarjan joukkueille sekä myös eräille juniorijoukkueille. Konovalenkon lisäksi tuosta säästyneiden korttien nipusta löytyi mm. Seppo "Pappa" Lindström, TuTo:n legendaarinen puolustaja.

Muistelen, että nuo jääkiekkoilijoiden kortit olivat ensimmäisiä itsenäisiä keräilysarjoja. Sitä ennen olimme keränneet mm. purkka- ja vohvelipaketteihin liitettyjä kortteja. Vanhemmat serkukset olivat keräilleet myös kahvipakettien mukana tulleita keräilykuvia. Muistan itse keränneeni täydellisen sarjan maailman eri valtioiden lippuja. Niistä sitten arvuuteltiin maiden maiden pääkaupunkeja, valuuttoja ja asukaslukuja. Esimerkiksi Ylä-Voltan pääkaupunki oli Ouagadougou. Pikkupojasta tuntui myös erityisen hauskalta, että oikea vastaus Maltan pääkaupunkia kysyttäessä oli aina valetta.

Paluu osa 3

Koneessa on riehakas tunnelma. Henkilökunta tarjoilee simaa, mutta tippaleivät puuttuvat. Osa kanssamatkustajista on nauttinut kentällä tukevat pohjat, mikä kirvoittaa heidät esittämään lentoemännille koko matkan ajan pikkutuhmia sutkautuksia.

Ei. Kysymyksessä ei ole lomalento, vaan Finnairin normaali reittilento Helsinkiin alkuillasta vappuaattona 2006. Palaan kotiin puolen vuoden pikakomennukselta Genevestä. Viimeksi olin Suomessa jouluna vajaan viikon ajan. Ne päivät kuluivat korjaillessani suhteita niihin lähimmäisiin ja sukulaisiin, jotka saivat kuulla lokakuisesta muutostani ulkomaille yhteisiltä tuttaviltamme vasta viikkojen kuluttua. Kaikki tapahtui nopeasti, sillä saadessani maanantai-aamuna, syyskuun viimeisenä päivänä kansliapäälliköltä kutsun palaveriin, en edes itse osannut kuvitella asuvani kaksi viikkoa myöhemmin Rhône -joen suistossa Geneve-järven rannalla kävelymatkan päässä työpaikastani, jossa olin pari päivää aikaisemmin aloittanut. Tehtävään alun perin määrätty kollega oli kiidätetty viikonlopulla leikkaukseen onneksi lieväksi jääneen aivoverenvuodon seurauksena.

Minulla ei ollut sellaisia pidäkkeitä, ettenkö saattanut ottaa pikakomennusta vastaan. Nyt puoli vuotta myöhemmin siirtelen henkilökohtaisia tavaroitani varastohotellista takaisin asunnolleni ja valmistaudun palaamaan ensi viikon alusta vanhoihin tehtäviini ministeriöön. Kotikoneen kirjanmerkeistä löytyi tallennettuna nämä bloggerin tunnukset. Blogi, jonka olin unohtanut puoleksi vuodeksi herää toivottavasti eloon :)

Paluu

Paluu kotiin tapahtui heinäkuussa. Paluu työpaikalle tapahtui elokuussa. Paluu blogin pariin tapahtuu syyskuussa. Kirjoittaminen on lopulta hennon langan varassa, kun viiden viikon loma vieroittaa blogista. Tänään löysin taas tunnarit :-)

Paluu kotiin

Purjehtiessa pitäisi selvittää ennakolta Ruotsin lauttojen aikataulut. Ettei ehdoin tahdoin joudu samanaikaisesti kapeimpiin salmiin. Punakylkisten laivojen väistely yön pimeydessä luo jännitystä. Tosimiehet eivät kuitenkaan laske purjeita ja päästä laivoja menemään. Aaltoja kynnettiin hetken aikaa rinta rinnan.

Retki meni hienosti. Viikko oli rentouttava. Ei aivan pelkästään miessakissa, sillä parista satamasta löytyi toki tanssit. Aivat kuten ennalta suunnittelinkin. Säätkin olivat vaihtelevat: aurinkoa - sadetta, tuulta - tyyntä, kerran jopa ukkosta avoimella selällä. Satapäinen hallilauma huiskutti Märketin eteläpuolella ohi kiitäessämme. Hallikanta on kasvussa, mutta itämerennorppia on vierassatamassa jaetun lennäkin mukaan elossa vain vajaat 300 yksilöä. Itse en erottaisi norppaa ja hallia toisistaan.

Tapaillessamme radiosta säätiedotusta, kuulimme myös talousuutiset. Nokia oli julkistanut osavuosikatsauksen. Retken aikana opimme, että langattoman viestinnän historia Suomessa alkoi jo paljon ennen Nokiaa. Ruotsin Grisslehamnista rakennettiin Signildskärin kautta Ahvenanmaalle optinen lennätin jo 1796. Tekstiviestien kaltaiseen flirttailuun sitä ei kuitenkaan käytetty.

Hankoon tulimme eilen, mistä jatkoin bussilla kotiin. Tänään on pyörinyt pesukone. Huomenna varaan vihdoin ajan PSA-kokeeseen.

Jotain unohtui - aina.

Heräsin sateen ropinaan ikkunalaudalla. Kuppi kahvia tippumaan. Tyhjän jääkaapin olin laittanut jo illalla sulamaan. Mitä vielä? Kukille vettä. Veljentytär lupasi käydä ensi viikolla kastelemassa. Lopuksi viimeinen vilkaisu palloksi pakattuun kassiin. Jotain unohtui - aina. Mutta sen huomaa vasta veneessä.

Viraston vahtimestari vilkaisi minua kesävaatteissa ja merimiessäkin kanssa:

- "Loma alkamassa. Hyviä purjehdussäitä!"
- "Kiitos. On tätä odotettukin!"

Yksikössä on hiljaista. Nekin jotka ovat heinäkuussa töissä, ovat ottaneet perjantain vapaaksi. Viimeiset paperit maanantaina töihin palaavien kollegojen pöydille: ohjeita, raportteja, ehdotuksia...

Viimeinen varmistussoitto Kimmolle. Ovat yöpyneet Kustavissa ja odottavat minua illalla Korppoossa. Lounaalle! Torille!

Lähdön hetki on aina yhtä kihelmöivä.

Pakkaillen

Olen päättänyt karistaa kaupungin pölyt jaloistani välittömästi loman alkaessa. Pikavuoro Korppooseen lähtee huomenna heti työpäivän päätyttyä. Tämä ilta menee pakatessa ja vanhoja retkikamppeita etsiessä. Purjehdushaalariin mahduin juuri ja juuri. Kiloja on viime kesästä kertynyt taas 2-3 lisää. Luvassa on viikko veneessä - miessakissa - seurana asianajaja sekä käräjätuomari. Jurmo - Kökar - Föglö - Märket - Geta - Kumlinge - Nötö - Hanko.

Vanha merimieskassi täyttyy: vaihtovaatteita, shortsit, villapaita, purjehduskengät ja tanssikengät, farkut, siisti asu mahdollisiin iltarientoihin, aurinkolasit, aurinkovoide, pyyhe, peseytymisvälineet - iPod - pari kirjaa - mitä vielä?

- "Kesä ja meri. Tulossa ollaan!"

Mennyt maailmani hiljenee loman ajaksi. Päivityksiä on odotettavissa satunnaisesti. Kotona käydessäni tai nettikahvilan kohdatessani. Mobiilipäivitystä en taida oppia. Vihiä päivityksistä saat, jos liität Menneen maailmani suosikkilistallesi. Vaikkapa tuosta vasemman marginaalin sinisestä painikkeesta.

Huomenna kuitenkin vielä sorvin ääressä.

Rouva parvekkeelta

Kuljen päivittäiset työmatkat normaalisti metrolla. Autoa käytän vain, mikäli joudun päivän mittaan vierailemaan tuntemattomassa paikassa ydinkeskustan ulkopuolella. Tai jos minulla suurempia kantamuksia. Tämä johtuu lähinnä heikosta pysäköintipaikkatilanteesta. Mutta onhan se myös liikennepoliittisesti järkevää.

Metroasemalle kävelen vaikka liityntäbussi nopeuttaisikin matkaani minuutin pari. Tapanani on oikaista naapurikorttelin pihan lävitse kohti kirkkoa. Olen useampana aamuna kiinnittänyt huomiota ikkunan takaa menoani tarkkailevaan eläkeiän kynnyksellä olevaan rouvaan. Tänään hän riensi minut jälleen huomattuaan parvekkeelle.

- "Ei tästä saa kulkea. Kulje muualta!"

Hymyilin rouvalle. Jatkoin matkaa. Tontilta poistuessani vilkaisin liikennemerkkiä, jossa asiattoman pysäköinnin rajoituksen lisäksi oli lisäkilpi "Läpikulku kielletty". Ehkä sillä tarkoitettiin myös jalankulkijoita. En kuitenkaan kulkenut nurmikolla, en ylittänyt aitoja. Käytin ainoastaan pihan lävitse vedettyä asfalttiväylää.

Voiko kerrostaloyhtiö kieltää oleskelun pihallaan. Mielestäni ei. Kyse on puolijulkisesta kaupunkitilasta. Läpikulkua voidaan hillitä kulkuväylien sijoittelulla ja ääritapauksissa aidoilla. Muutaman päivittäisen kulkijan ei luulisi häiritsevän sadan asukkaan pihaa.

Kohteliaana miehenä kierrän jatkossa jalkakäytävää myöten. Rouvan käytös kuitenkin särähti, sillä joudun työssäni päivittäin tekemisiin sellaisten uusien kansalaisiin kohdistuvien rajoitusten kanssa joilla pyritään varautumaan mitä erilaisempiin uhkakuviin. Turvallisuutta tuolla pihojen sulkemisellakin haetaan. Jokainen tuntematon kulkija on uhka. Mahdollinen murtovaras, pyörävaras, grafittien piirtäjä tai vastaava. Mutta pystymmekö rakentamaan ympärillemme turvallisen linnakkeen?

Työpaikalla käsi tapaili pari kertaa puhelimen luuria. Soitanko Jonnalle ja pyydän lounaalle? Onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Olin empiessäni varmaan kuin eilisen elokuvan kömpelö virkamies Lawrence tavattuaan tytön kahvilassa. Minäkin olen menossa syyskuussa kokoukseen Reykjavikkiin. Tosin ilman ministereitä. Ja ilman oikeutta ottaa viraston piikkiin seuralaista mukaan.

Luovuin ajatuksesta. Nopea lounas viraston ruokalassa sopii tähän päivään paremmin. Työpöytä pitää tyhjentää, sillä pääsen vihdoin huomisen jälkeen lomalle